ESIPUHE

Hei Sinä siellä ruudun takana!

Kolmoishermosärky, tuo hermoille käyvä painajainen, oli todella saada minut menettämään hermoni lopullisesti. Kiitos hyvän hoidon, lähimmäisteni ja ystävieni niin ei onneksi päässyt kuitenkaan käymään.

Aloin alun perin suoltaa tätä epämääräistä sanapuuroa saadakseni oman oloni paranemaan ja pahimpia paineita purettua. Sitten tajusin, että voisinhan samalla rysäyksellä yrittää auttaa myös muita, jotka ovat tavalla tai toisella samassa tilanteessa tai jotka muuten ovat tämän asian kanssa tekemisissä. Tuloksena tästä syntyi tämä edessäsi vilisevä tarina. Noin laadullisesti tämä ei varmasti saisi tilaa edes Finlandia-palkintolautakunnan roskakorista, mutta pääasiahan ei nyt suinkaan ole maamme huippukirjailijaluetteloon pääseminen. Haluan tällä tarinallani vain kertoa sen, miten itse selviydyin - ja välillä en selviytynyt - kolmoishermosäryn kanssa.

Tämä on siis potilaalta potilaalle ja heidän läheisilleen kirjoitettu tarina, jonka olen jättänyt siihen muotoon kuin mitä sen ensi "rykäisyllä" kirjoitin. Minkään sortin oppikirja tämä ei ole, ei myöskään mikään yleiskuvaus kolmoishermosäryn kanssa elämisestä. Tämä siksi, että meitä ihmisiä on noin kuusi miljardia erilaista, ja jokaisella meistä on oma erityinen kyky sietää kipua.
Jos kuitenkin saat tarinastani edes hiukan valoa kivun mustentamaan arkeen, on tavoitteeni ja hartain toiveeni täytetty.

Lopuksi suurkiitokset Migreeniyhdistykselle siitä, että otitte tarinani näin avosylin vastaan!

Parhain terveisin

Jonna Mononen

Sähköposti: jonna.mononen@pp.nkl.fi

NYT MENI HERMOT!

"Nyt meni hermot", sanoi neurologi potilaalleen.

J. Mononen

Mitä se on?

Se ei tule ovesta sisään niin kuin sivistyneellä ihmisellä on tapana; se tulee oven läpi. Sillä on pieni mutta sitäkin terävämpi sorkkarauta, jolla se jysäyttää itsensä läpi paksuimmastakin ovesta... Ja juuri kun luulet saavasi sen kiinni, se räsähtää ulos ikkunasta tullakseen kohta uudestaan tervehtimään sinua takaoven kautta.
Kun se on luonasi, se ottaa sinusta täyden vallan; jopa hampaiden pesuun ja parranajoon tarvitset siltä luvan. Se lyö sinua erikoisvalmisteisella sähköpampulla kasvoihin, jos syöt sen mielestä liian kuumaa tai liian kylmää ruokaa. Äläkä ystävä hyvä edes kuvittele voivasi lähteä lenkille yksin, ainakaan tuulisina päivinä! Ehei, olet nyt saanut uuden henkivartijan, joka seuraa sinua joka paikkaan. Vahinko vaan, että se läimäisee vihollisen sijasta sinua; se nimittäin on itse se vihollinen.
Se on kolmoishermosärky.

Ennen kuin ajetaan pitemmälle...

Ennen kuin kiinnität turvavyösi ja varmistat, että niskatukesi on hyvässä asennossa, sinun kannattaa tutustua huolella seuraaviin matkan turvallisuutta koskeviin ohjeisiin.

• Tälle matkalle voivat osallistua kaikki, joita kolmoishermoilu joko koskee tai kiinnostaa. Jos alkoi hermostuttaa jo tässä vaiheessa, nouse kyydistä hermojesi tähden!
• Tätä matkaa ei ole millään tavalla suunniteltu. Ajamme siis miten sattuu ja minne sattuu. Vain ajosään ja -valaistuksen otamme joskus huomioon.
• Emme matkan varrella poikkea kertaakaan huoltoasemalle kahvittelemaan. Jos olosuhteet sen sallivat, saatamme tarjota sinulle purkillisen kylmää valmispinaattikeittoa tien poskessa.
• Hampaiden harjaaminen matkan aikana on EHDOTTOMASTI kielletty. Paras tapa pitää hampaat puhtaina on olla käyttämättä niitä, joten eväsvoileivät kannattaa viskata pulujen popsittaviksi.
• Autossamme ei ole niin sanottuja helpotuskammareita. Jos hätä kuitenkin yllättää kesken matkan, pahoittelemme siitä aiheutuvaa tukalaa oloa. Voit halutessasi tarttua istuimesi käsinojiin; ne kestävät kyllä kovaakin puristusta.
• Mikäli olet taipuvainen matkapahoinvointiin, nouse kyydistä hyvän sään aikaan! Lääkekaapissamme ei ole oksennuspusseja.
• Jos päätä alkaa pakottaa tai matkan aikana ilmaantuu muunlaisia särkyjä, voit tiedustella henkilökunnalta, onko jääpusseja vielä jäljellä. Koska lämpötila autossamme on noin 21 astetta celsiusta, on todennäköistä, että pussit sulavat ennen aikojaan.
• Pidäthän mielessäsi, että alkoholin käyttö matkan aikana on kielletty. Jos siis olet viinin ystävä tai kaljan kaveri, viskaa kaikki pullosi pikavauhtia pusikkoon. Myöskin tupakan tupruttelu on kielletty muilta kuin kuljettajalta, joka voi halutessaan vetäistä silloin tällöin hermosauhut.
• Autossamme on panssari-ikkunat, joita ei voi avata. Ovi suljetaan matkan alkaessa ulkoa päin kolmella lukolla. Ovi avautuu seuraavan kerran vasta perille tullessamme. (Tämä siksi, ettei kuljettaja kestä minkäänlaista vetoa.)
• Muistathan, että puhuminen matkan aikana on ehdottomasti kielletty. Kaikki jutustelu, jopa supattelu, voivat häiritä kuljettajaa. Vain kuljettajalla on oikeus aukaista suunsa, joskin sinulla on lupa antaa kaiken hänen sanomansa mennä toisesta korvasta sisään ja tulla toisesta ulos. Hän ei ole ehdottoman oikeassa missään, vaikka ehkä joskus niin väittääkin.

Jos siis olet lukenut ohjeet läpi etkä ainoastaan luule vaan tiedät voivasi noudattaa niitä, voit kiinnittää turvavyösi. Matka alkakoon!

Kipunointia

Trigeminusneuralgia eli tuttavallisemmin kolmoishermosärky ja vieläkin tuttavallisemmin vain Tn, ilmeisesti pitää Leevi and the Leavingsista; Joka tapauksessa se valitsi tulopäiväkseen Leevin nimipäivän eli elokuun kahdeksannentoista. Sitä vastassa oli lämmin loppukesän yö, jonka keskellä kökötti ruskea tiilitalo, joka sulki sisäänsä viisi saunan raukaisemaa ihmistä: vanhempani, siskoni ja hänen kihlattunsa ja minut, joka nukkua röhisin yksin omassa huoneessani. Ainiin, olihan talossa toki kaksi koiraakin: vanhempieni länsiylämaanterrieri Tumppu sekä oma karvainen kaverini, musta labradorinnoutaja Pontus.
Suklaan, perunalastujen ja aina yhtä maukkaan grillibroilerin siivittämä uni katkesi pahimpaan kipuun, minkä eläessäni muistin tunteneeni kasvoissani. Kipu hiipi tajuntaani ihan vaivihkaa sekoittuen Nukkumatin drive in -elokuvateatterin hölöpölö-showhun, joka kohta muuttuikin Alfried Hitchcocin kauhutrilleriksi hammaslääkärikäynnistä. No vaikka tuollaista elokuvaa herra Hitchcok ei suuren uransa aikana tehnytkään, kuvitelmat siitä, millainen se ehkä olisi ollut, räpsähtivät täyteen liekkiin. Vaihdoin henkeä haukkoen asentoa sängyssä, josta oli äkkiä tullut kylmä ja hiostava samanaikaisesti. Katsoin kelloa ja totesin, että kaikki lähineliökilometrien hammaslääkärit olivat menneet kiinni jo ajat sitten eivätkä avautuisi vielä aikoihin; eivät varsinkaan, kun alkava päivä oli lauantai.
Kipu, joka jo tullessaan oli ollut viheliäinen, yltyi hornamaisen viheliäiseksi. Se roihusi vasemmanpuoleisten yläkulmahampaiden alla ja luikerteli sitten tulisena nauhana poski-ohimo-seudulle.
Yritin tarttua johonkin, mitä edessäni ei kuitenkaan ollut. Niinpä vain kourin käsiini litratolkulla ilmaa ja huusin äänettömästi. Jos olisin kiljunut ääneen, muu perheeni olisi todennäköisesti joutunut uusimaan tärykalvonsa. Lopulta, kun jo luulin sietokykyni pettävän täydellisesti, jokin ystävällinen välittäjäaine, hormoni tai jokin muu vihollisentorjuntatökötti, , tuli mukaan peliin ja rökitti kivun sammuksiin.
Haukoin taas ilmaa, tällä kertaa siksi, ettei kipua tuntunut. Niiden viiden minuutin aikana, jotka se pahalainen oli niellyt elämästäni, olin kai jo jotenkin tottunut olemaan tuskissani. Ensimmäinen suht järkevä ajatukseni olikin: "Minne sinä pahalainen katosit?"
Jatkoin uinailuja kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, eikä mitään sitten sinä yönä tosiaan tapahtunutkaan.
Päivällä sitten hämmästelin ja kummastelin pientä kulkijaa, joka oli revitellyt kipuhermojani kuluneena yönä, mutta sen pitemmälle en mennyt paristakaan syystä: Ensiksikin hermostomme toimii tämäntästä mitä hermostuttavimmalla tavalla, eikä sen oikuista aina ota asiantuntijakaan selvää. Toiseksi, minun oli määrä osallistua seitsemän ja puolen (no hyvä on, tarkalleen 7,3:n) kilometrin kävelytempaukseen Vuoksen silmiä ja mieltä sulostuttavassa maisemassa, joka kysyi hermojen lisäksi myös hyvää kuntoa. Kävellessäni ja välillä juostessanikin kilometrin toisensa jälkeen tuon Suomen kauneimman joen vierustaa viimeisetkin kivuliaat ajatuksenrippeet huuhtoutuivat sen mukana Laatokkaan, ja kun minua maalissa odotettiin kuohuviinin ja maukkaan kuuman kanakeiton kanssa, en ajatellut enää koko asiaa.
Yö kuitenkin iski jälleen kyntensä aurinkoon, niin myös minuun. Lienenkö ehtinyt unirajan paremmalle puolen, kun palohälyytin alkoi piipittää. Sen sijaan, että olisin tuntenut savun hajua, huomasin kasvojeni vasemman puolen olevan ilmiliekeissä. Kipu repi, runnoi ja poltti kaiken tielleen tulevan poroiksi jättäen vain tuntohermot jäljelle. Revin hiuksia päästäni ja vaikersin valitusvirsiä tyynylle. Koirat heräsivät ja kuulin, miten ne tassuttelivat vanhempieni makuuhuoneeseen kai aikomuksenaan sanoa heille: "Herätys! Tulipalo Jonnan huoneessa! Menkää auttamaan sitä, ennen kuin se... se..."
Niin mitä? Kuolla minä en hitto vie aikonut, vaikka roihu olikin ammattipyromaanin työtä. Niinpä pakotin itseni vessaan, josta lääkekaappia aikani pengottuani löysin ibuprofeenia sisältävää lääkettä. Nyt jos aloit ihmetellä, mitä myrkkyjä meidän lääkekaapissamme oikein säilötään, voit kipittää lähimpään apteekkiin ja pyytää kyseistä ainetta apoteekkarilta. Veikkaanpa, että saat käteesi tavallisen Burana-pakkauksen.
Kulautin menemään 400 mg ibuprofeenia ja leijailin lattioiden halki sänkyyn. Niin, siltä minusta todella tuntui; kaikki hermoni olivat keskittyneet vain kivun, eivät latttiapintojen, tuntemiseen.
Ibuprofeenilla oli yhtä paljon tehoa kuin olisin käynyt juomassa lasillisen appelssiinimehua. Vaikka kipu napsahtikin hetkeksi pois päältä, se pärähti täyteen kipunointiin jo vajaan tunnin kuluttua. Vaikka en silloin sitä vielä tiennyt, nuo pari asiaa olivat trigeminusneuralgian kaksi ominaista tunnusmerkkiä. Tähän vaivaan eivät nimittäin edes morfiininsukuiset opiaatitkaan tahdo purra. Jos joku on käyttänyt sen luokan lääkkeitä, hän varmasti tietää, ettei niillä ole mitään tekemistä appelsiinimehun kanssa. Kivun äkillinen tuleminen ja lähteminen kuin katkaisijaa napsauttamalla - ovat myös hermokivuille varsin tyypillisiä piirteitä.
Se yö meni siis kipunoiden ja odotellen, milloin kipunointi alkaisi uudelleen. Kun sitten joskus aamuyöstä sain viimein unenpäästä kiinni, olin niin räsyväsynyt, etten jaksanut edes katsella unia. Heräsin, kun Tumppu - siis se nelijalkainen sellainen - loikkasi sängylleni ja tunki kuononsa puoliksi suuhuni. Silloin päätin, etten enää pidä näitä kipuja vain ominani, eivätkä ne sitä siitä alkaen enää olleetkaan.

Valhe nimeltä kolmoishermosärky

Seuraavana maanantaiaamuna naputtelin toiveikkaana ja pelokkaana Lappeenrannan YTHS:n numeron. Olin itkeä helpotuksesta, kun ystävällinen naisvirkailija antoi minulle ajan reilun tunnin päähän. Se tosin tiesi sitä, että minun ja siskoni oli painettava nasta lautaan. Pääsimme kuitenkin ilman ylinopeussakkoja ajoissa perille kahtena kappaleena. Kuvailin mukavantuntuiselle möreä-ääniselle mieslääkärille kipujani niin tarkkaan kuin nyt tätä niin abstraktia käsitettä voi kuvailla. Tässä kohdassa nimittäin rymyää aina vastaan sellainen asia kuin kipukynnys, joka kuin jonain Luojan oikkuna, on kaikilla erilainen. Olenkin monasti miettinyt, miten paljon helpompaa kaikki olisi, jos meillä kaikilla olisi samanlainen kipukynnys. Silloin ei esimerkiksi saisi lääkäriltä henkisesti päin näköä, kun vaikka pyytäisi kivunlievitystä gastroskopiaan.
Lääkäri sanoi heti, että kyseessä voisi olla kolmoishermosärky ja kehotti hakeutumaan välittömästi neurologille. Vaikka uteliaisuus lienee lukuisista paheistani se kaikkein pahin, en tiennyt kyseisestä riesasta juuri mitään muuta kuin sen, että se oli jonkinlaista kovaa kasvokipua jossain päin kasvoja. (Näin huonolla määritelmällä ei varmaan pääsisi edes seuraamaan lääketieteellisen pääsykokeita.) Äitini, joka oli huolissaan oudoista kipukohtauksistani, haki tietoa Internetistä. Sieltä löytyneitä vähäisiä tietohiukkasia me sitten yritimmekin sulatella koko perheen voimin sen illan ajan.
Selvisi, että kyseessä oli tavallisesti yli 50-vuotiaille puhkeava sairaus, jolle ovat tyypillisiä erittäin kovat sähköiskumaiset kipukohtaukset kolmoishermon alueella. Kolmoishermo, eli lääketieteen latinaksi nervus trigeminus, on viides aivohermo, joka lähtee aivosillan seutuvilta, haarautuu kolmeen osaan - mistä nimitys KOLMOISHERMO - ja hermottaa kasvoja: Ylin eli ykköshaara silmän, kakkoshaara yläleuan ja kolmoshaara alaleuan seutua. Tällaisia hermoja on ihmisellä kaksin kappalein eli yksi kumpaakin kasvopuoliskoa varten. Siitä, mikä sitten aiheuttaa kolmoishermosäryn, ei vielä nykyäänkään ole aivan tarkkaa käsitystä. Yksi varmaan lähimpänä totuutta oleva olettamus on, että jokin mahdollisesti sykkivä verisuoni painaa kolmoishermon juurta ja aiheuttaa näin nopeita kipukohtauksia. Myös erilaisia, esim. tulehduksista tai ms-taudista aiheutuneita hermovikoja epäillään syyllisiksi.
Tiedon vähäisyys johtuu suurelta osin siitä, että vaivasta kärsiviä potilaita on suorastaan olemattoman vähän. Sanoinkin itselleni, ei vaan minä tiesin, ettei minulla voinut olla kyseistä sairautta; kolmoishermosärystä kärsiviä on nimittäin Suomessa vain kourallinen ja todellakin valtaosa YLI 50-vuotiaita. Käytyäni myöhemmin jenkkilässä toimivan TNA:n (Trigeminus Neuralgia Association) -yhdistyksen kotisivuilla huomasin, etteivät luvut juuri ole isoja sielläkään. Siellä tosin suuren väkiluvun vuoksi myös nuorempia tapauksia on tietysti enemmän.
Luin siis kaiken sen vähän suomenkielisen tiedon, jota tn:stä oli saatavilla, eikä sitä tietoa todellakaan ollut paljon. Luin kauhulla myös tautiin käytetyistä hoidoista ja siinä vaiheessa, lukiessani karbamatsepiini-nimisen lääkkeen sivuvaikutuksista viimeistään päätin, että kyseessä on nyt jotain aivan aivan muuta.
Illalla kulautin kurkusta alas tabletillisen Nimesulidia, jota lääkäri oli minulle määrännyt väliaikaiseen yökipujen lievitykseen ja köllähdin toiveikkaana untenmaille... mutta vain herätäkseni järisyttävimpään kipuun, mikä vielä koskaan oli raadellut kasvojani. Se oli kerta kaikkiaan niin kovaa, etten voinut edes huutaa. Sillä kertaa kasvojeni kimppuun ei käyty tulella vaan niiden syvyyksissä vongersi hapossa uitettu moottorisaha.
Kaiken sen tuskan keskellä Mieleeni pulpahti etäinen ajatus siitä, miten lukemassani kolmoishermosärkyä käsittelevässä artikkelissa oli kehotettu kokeilemaan kipeälle alueelle jäitä.
Kipu todennäköisesti antoi minulle taas siivet, muuta en keksi selitykseksi sille, miten löysin itseni niin nopeasti keittiöstä pakastimen vierestä. Kaivoin sen jäätävästä mahasta kylmäkallen ja rusensin sen vasten poskeani. Se ritisi muutamat protestin rasahdukset, mutta asettui sitten ja soi minulle kaiken kylmyytensä. Kipu tuntui aluksi pahenevan, minkä jälkeen seurasi jonkinmoista pientä turtumusta. Tajusin sen kuitenkin johtuvan etupäässä siitä, että poskestani meni käytännöllisesti katsoen tunto. Kipu kuitenkin jäi jurnuttamaan jonnekin hermoston syvyyksiin, kunnes sitten viimein katsoi parhaaksi napsahtaa pois päältä.

Tiistaina aloin olla jo niin poikki, että silmien auki pitäminen alkoi tuottaa ylivoimaisia vaikeuksia. Olin sinä aamuna päättänyt, että kävisin hakemassa apteekista erästä reseptivapaata lievästi rauhoittavaa lääkettä ja popsisin sitä öisin niin paljon kuin annostus antoi myöten. Nyt tietysti alat ihmetellä, miksi en painellut oikopäätä lekurille vaatimaan kunnon troppeja. No tähän oli olemassa varsin yksinkertainen syy:
Ajatus karbamatsepiinista tuntui suorastaan kuvottavalta. Sitäpaitsi minun oli määrä lähteä seuraavana maanantaina koirakurssille Lahteen, jonne en todellakaan halunnut lähteä haahuilemaan minkäänlaisessa lääketokkurassa. Päätin siis yrittää edes jossain määrin turvata yöuneni valeriaanauutteella kurssin ajan ja katsoa sitten, mitä tuleman piti.
Kohtalo päätti kuitenkin olla hieman eri mieltä asioista. No reseptivapaiden rauhoittavien ostoa vastaan sillä ei näyttänyt olevan mitään, joskin kesti jonkin aikaa, ennen kuin onnistuin saamaan apteekkaripoloisen ymmärtämään, mitä halusin ostaa, puheeni kun muistutti jo ylivetelää kaurapuuroa. Menimme sitten äitini ja siskoni kanssa massuttamaan mahamme täyteen pizzaa läheiseen massuntäyttömestaan, jossa kolmella kympillä (nykyään kai pitäisi sanoa viidellä eurolla) sai massuttaa niin paljon pizzaa ja salaatteja kuin maha vain kesti. Siinä syödessäni huomasin, että minun piti ponnistella viimeisen päälle, jotta haarukka ja veitsi olisivat pysyneet käsissäni. Kerran ne taisivat lupsahtaakin uinailevista käsistäni lattialle, en tosin muista sataprosenttisen varmasti.
Enkä muista sataprosenttisen varmasti sitäkään, miten lopulta päädyimme aluesairaalan päivystykseen. Sinne huolestunut äitini kuitenkin lähti kuskaamaan minua kesken kauppareissun niin, että siskopoloiseltani jäivät vaateostokset kesken. Kohta huomasin istuvani kuitenkin vastapäätä erittäin mukavantuntuista lääkäriä, jolle aloin selostaa, tai pikemminkin sönköttää, mikä oli vialla. Lääkäri siinä sitten teki joukon kysymyksiä, joihin annoin joukon vastauksia, joista tuskin itsekään sain selvää. Sitten lääkäri tuli aivan eteeni ja kysyi, saisiko minua lyödä. Minä siihen viidentoista desibelin voimalla, että "tarpeen vaatiessa." Se olikin minulta siinä mielentilassa aika hiton hyvä vastaus; olen nimittäin aika ajoin niin raivostuttava, että minua tosiaan sietäisi mätkäyttää oikein kunnolla. Mätkin jopa välillä itse itseäni, kun muut eivät aina älyä tehdä sitä. Esimerkiksi tässä yhtenä iltana kumautin itseäni maihinnousukengällä päähän, kun en sattunut muistamaan, mihin lukuisista romukätköistäni olin sillä kertaa pudottanut erään arvokkaan ranneketjuni. On kuitenkin tunnustettava, ettei se auttanut muussa kuin kuhmuvalikoiman kasvamisessa yhdellä.
Tällä kertaa oli kuitenkin kyse pienestä refleksivasarasta, jolla lääkäri naputteli polviani, ranteitani ja käsivarsiani todetakseen, että minulla esiintyi ainakin tahatonta aivotoimintaa. Sitten hän pyöritteli silmieni edessä kynänkokoista miniaurinkoa ja pyysi minua seuraamaan sitä. Siihen näkökykyni kuitenkin tyssäsi. Minulla on nimittäin niin sanottu Leberin synnynnäinen sokeus, mikä tahtoo sanoa, että joku pahanilkinen geenipirulainen kävi nakertelemassa verkkokalvojani jo ennen kuin ehdin vetäistä ensimmäistä kertaa ilmaa sisääni. Seurauksena oli lähes täydellinen sokeus. Tuo lähes täydellinen, joka kuitenkin valitettavan usein katsotaan täydelliseksi, tarkoittaa minun kohdalla sitä, että pystyn erottamaan valon pimeydestä. Minusta se on hiton paljon enemmän kuin mitä jotkut ajattelevat: Se, että pystyy katsomaan aurinkoa silmiin, ahmimaan kynttilänvaloa ja jopa säikähtämään valokuvakameran räpsähdystä, on nautinto vailla vertaa.
Testailtuaan vielä puristusvoimaani ja tasapainoani lääkäri alkoi naputella tietokonettaan ja jutella minulle... ei mukavia vaan vähemmän mukavia mielipiteitään tilastani. Kuulin sanan KOLMOISHERMOSÄRKY useammin kuin olisin sietänyt kuulla ja tunsin, miten kyyneleet yrittivät väkisin porata tietään ulos silmistäni... mutta minä en hitto vieköön itkisi, en yhden typerän hermon takia, joka sitäpaitsi oli ihan kunnossa!
Kun sana KARBAMATSEPIINI kuitenkin tavoitti korvani, minä todella havahduin. Olin varma, että suuntasin lääkäriin raivostuneimman katseen, mikä vain syntymäsokolta onnistuu ja olisin varmasti lisännyt siihen murhaavan sävyn, jos vain olisin osannut. Lääkäri, joka varmaan oli tottunut uransa aikana näkemään hyvinkin monenlaisia katseita, vastasi minulle kevyellä huokauksella, jonka heti perään tulkitsi suomeksi: "SInun ei ole pakko, mutta jos kipuja tulee vielä ensi yönäkin, olisi ehkä hyvä miettiä asiaa uudestaan."
Tiesin, ettei minun ollut pakko, mutta resepti minun oli kyllä pakko ottaa vastaan, sillä vaikka olisin kuinka kipeä, en halunnut alkaa käyttäytymään kuin parinkymmenen vuoden takainen painokseni. Tiesin, ettei minun ollut pakko, mutta menin kuitenkin apteekkiin ja ostin jollekin kolmenkymmenen tabletin purkin karbamatsepiinia.
Kotona soitin parhaalle ystävälleni, joka tuskin ehti vastata, kun itku jo räjäytti tiensä lopullisesti läpi. Sain aikaan enemmän nyyhkytyksiä kuin järkeviä sanoja, joilla yritin selittää tätä järjetöntä asiaa, joka oli tapahtunut. En tiennyt, miten olisin kertonut siitä ystävälleni, kun en tajunnut sitä itsekään. Minulle oli valehdeltu, koska olin jollain ihmeen konstilla, tietämättäni ja tahtomattani, valehdellut lääkärille oireistani... ja olin tehnyt sen niin hiton sujuvasti, että lääkäri teki väärän diagnoosin. Sitäpaitsi, vaikka kyse olisikin ollut kolmoishermosärystä, se oli jonkun toisen särky, ei minun. Olin lukenut niin monesta tapauksesta... ei vaan hitto soikoon se laitetaan nyt monikkoon, monista tapauksista, joissa ihmisiä sairastui: Oli keuhkokuumetta, syöpää, aivokasvaimia, Alzheimerin tautia, endometrioosia... oli kaikkea, mutta ne koskivat toisia ihmisiä, eivät minua muuta kuin sen hetken, kun luin niistä. Siitä huolimatta minulle nyt kuitenkin väitettiin, että minulla, terveellä urheilevalla NUORELLA naisella oli harvinainen neurologinen sairaus, joka puhkesi tavallisesti vasta yli 50-vuotiaille. Keittiössä minua oli kaiken pahan lisäksi odottamassa avaamaton purkki karbamatsepiinia, epilepsialääkettä, jota tähän sairauteen käytetään ja jota minulle, TÄYSIN TERVEELLE naiselle, oli määrätty. Se ei voinut olla totta, koska se ei ollut sitä, se oli kaikki yhtä isoa, inhottavaa valhetta! En alistuisi myrkyttämään tervettä elimistöäni lääkkeellä, jota se ei missään määrin tarvinnut, En, en ja en ja vielä kerran en, jotta tämä nyt varmasti tulisi selväksi!
Puhuin ystäväni kanssa sillä aikaa, kun äitini selvitti asiaa isälleni, joka oli työmatkalla. Siskoni, joka oli ollut mukana sairaalassa, oli jo kuullut asian: automatka sieltä kotiin oli ollut pelkkää karbamatsepiinia. Kolmoishermosärkyä tai ei, perheessämme oli tapahtunut jotain, joka koski meitä kaikkia.

Tolunmakuista tokkuraa

Tasan kello kuusi sinä tiistai-iltana otin ensimmäisen annoksen karbamatsepiinia. En voinut muutakaan, sillä minulla ei tuntunut siinä vaiheessa kerta kaikkiaan olevan muuta tietä pois kivusta. Nukkumaan käymisestä oli nimittäin jo tullut painajainen: Pimeä, hiljaisuuden ja kivun täyttämä huone vaani minua mustana mielikuvana jopa istuessani auringon paisteessa. Jos olisi siis olemassa pienikin mahdollisuus, että karbamatsepiini voisi tuoda edes pientä helpotusta tilanteeseen, sitä kannatti ainakin kokeilla. Kun todellinen syy kipuihin selviäisi, lääkkeen voisi kärrätä lähimmälle ongelmajätelaitokselle.
Kuten jo taisin kertoakin, kyseessä on pääasiassa epilepsiaan käytettävä lääke, jonka tarkoitus on hidastaa aivoissa kulkevia vääränlaisia sähkönpurkauksia. Tällaiset ovat tyypillisiä epilepsiakohtauksissa. Lääke pidentää hermosoluissa olevien ns. Na + -kanavien sulkeutumista. Tämä tarkoittaa, että solu on kauemmin tilassa, jolloin se ei ota ärsykkeitä vastaan muualta, ts. informaatio ei kulje sen kautta. Vääränlaiset sähköpurkaukset ovat herkempiä tällaiselle säätelylle kuin tavallinen hermosolujen toiminta.
Kuitenkin kun karbamatsepiini vaikuttaa aivoihin, tarkoittaa se, että se ainakin alkuvaiheessa jonkin verran turruttaa aivotoimintaa eli suomeksi sanottuna aivot toimivat jähmeämmin. Tähän vaikutukseen pääsin henkilökohtaisesti tutustumaan jo seuraavana aamuna, kun huomasin kännykkäni soivan epävireisesti. Ajattelin madaltuneen äänen johtuvan jotenkin akun loppumisesta, joten vein puhelimen keittiöön ladattavaksi. Siellä huomasin kuitenkin, että myös mikrostamme olivat "patterit lopussa", joten aloin epäillä, että niin oli päässyt käymään myös korvieni välissä. Olo tuntui myös siltä kuin olisi syönyt lautasellisen jäätyneellä voilla maustettuja koiranpapanoita ja juonut sangollisen tolua päälle. Sain lisäksi nauttia jonkinlaisesta kotitekoisesta tivolista, kun kaikki huoneet välillä pyörivät ja keinuivat eri suuntiin; onneksi ne eivät sentään törmänneet missään välissä yhteen. Puhuminen tuntui siltä kuin olisin kakonut suustani vetelää pullataikinaa; oma ääni kuulosti tahmaiselta ja samaan aikaan jotenkin tylyltä, kun sitä oli pudotettu noin sävelaskeleen verran alaspäin.
Mutta ei mitään pahaa ellei jotain hyvääkin: Olin todella saanut NUKKUA yhden yön heräilemättä kesken kaiken musertaviin kipuihin! Se oli jo nautinto, josta kannatti maksaa olkoonkin, että se jäätynyt voi oli ainakin viisi vuotta vanhaa. Niin, jos olet ollut tarkka lukija, olet huomannut, että olen kaiken aikaa puhunut noin viiden minuutin mittaisista jäytävistä kipukohtauksista, kun samalla kuitenkin väitän kolmoishermosärylle olevan ominaisia lyhyet sähköiskumaiset kipukohtaukset. Asia on kuitenkin niin, ettei mikään kipua koskeva ole mitattavissa SI-järjestelmällä, ellei nyt sitten särkylääkkeiden annostusta lueta mukaan. Tästä kolmoishermosärystä on nimittäin olemassa myös ns. epätyypillinen muoto, jonka rajat ovat huomattavasti klassista versiota löyhemmät. Kohtaukset voivat silloin olla pitempiä, ja kivun luonne voi olla erilainen: Se voi esimerkiksi polttaa, puristaa tai jomottaa. Itselläni se teki kaikkea näitä runnomisen ja repimisen lisäksi. Vaikka jo kaksi lääkäriä olivat vakuutelleet minulle kasvoista kasvoihin, että kipuni voitiin varsin luotettavasti lukea ainakin tällaiseksi epätyypilliseksi kolmoishermosäryksi, he olisivat yhtä hyvin voineet sanoa olevansa Joulupukin pikkuserkkuja. Sisimmässäni tiesin, että kipuni olivat liian epätyypillisiä ollakseen edes epätyypillistä kolmoishermosärkyä.
Kasvojen kimppuun voi hyökätä myös ns. epätyypillinen kasvokipu, mikä ainakin omasta mielestäni kuulostaa varsin surkuhupaisalta: Minulle ei nimittäin ole oikein vieläkään selvinnyt, millainen kasvojen kipu sitten on tyypillistä... entä onko ylipäätään tyypillistä, että kasvoihin koskee? Asiantuntijoita tämä saattaa naurattaa, mutta naurakaa pois vaan; nauruhan pidentää ikää ja mitä vanhemmaksi te elätte, sitä parempi vaan; olettehan sitten kauemmin vastailemassa typeriin kysymyksiimme.
No, tyypillistä tai ei, hiton kipeää se teki, ja kun soppaan vielä lisäsi tolun ja kotitivolin, se maistui aika karvaalta. Olin kuitenkin päättänyt lähteä sinä päivänä parhaan ystäväni luo Kouvolaan, niin kuin olimme suunnitelleet jo kauan kauan sitten. Niinpä haalin repun täytteeksi joitakin välttämättömiä tavaroita ja leijailin iltapäiväauringon kirkastaman aseman halki siskoni ja Pontus-koirani kanssa junalle. Matkasta muistan vain, kuinka siskoni yritti teettää minulla sanaristikoita, joihin lähinnä osasin ehdottaa vastauksiksi vain erilaisia suomenkielen vokaaleja, pääasiassa ö:tä ja o:ta. Uni painoi päälle niin, että lattia oli imaista minut pois penkiltä suoraan Höyhensaarten lehtienlukusaliin, jossa tarjoiltiin ristiin menneitä sanaristikoita.

Matkaeväänä neurotoksiinia

Perillä Kouvolassa lysähdin koko painollani säkkituoliin ja viskasin ystävälleni huikean tuliaisen: Yliahtaassa käsilaukussa pehmenneen suklaapatukan, jonka olin ehtinyt napata kaupasta ennen sairaalaan lähtöä; niitä kun sattui olemaan tiskin luona erikoistarjoushyllyssä. Ystäväni mussuttaessa suklaata räpsäytin mikroni auki ja pakkokuuntelutin hänellä kaiken sen vähäisen tiedon, jota olimme onnistuneet lypsää nettilehmästä. Sen jälkeen pidin vielä itse puolen tunnin luennon siitä, miten minua koskee ja miten minua oli koskenut ja miten ehkä tulisi koskemaan. Pisteeksi i:n päälle menin vielä hänen viereensä ja näytin kädestä pitäen - hänkin on nimittäin sokea - missä kolmoishermo on. Sitten, kai yleisöni hermojen säästämiseksi, aloimme puhua aivan muista asioista.
Juttu luisti mukavasti, kunnes tuli aika ottaa "neurotoksiinia", niin kuin minä karbamatsepiinia kutsuin. Sen jälkeen minä sitten huphuphupsahdin sellaiseen huphuphuppeliin, ettei jutuistani tahtonut kukaan, kaikkein vähiten minä itse, ottaa minkäänlaista tolkkua. Niinpä katsoinkin viisaimmaksi painella oikopäätä Nukkumatin luo, vaikka kello oli tuskin edennyt iltauutisten paremmalle puolelle.
Kun sitten seuraavana päivänä menimme läheiseen ostoskeskukseen, olin niin huonovointinen, että minun oli otettava tuoli alleni, jottei henkilökunnan olisi tarvinnut käydä muistelemaan pyörtyneen ensiapua. Sanalla sanoen oleskelusta ihmisten ilmoilla tuli yhtä päättymätöntä helvettiä. Pelko siitä, että kipu rähähtäisi täyteen eloon, vei mielenkiinnon kaikesta mielenkiintoisesta ja sai jopa suuresti rakastamani Arnodl'sin donitsit maistumaan muovailuvahalta.
Kahvilla käydessämme lojuin tuolissa kuin kasa ylikeitettyä spagettia, ja jo asennon vaihtaminen sai mahaparkani rääkäisemään tuskasta.
Sitten alkoivat kivut pysyttyään piilossa kokonaista yhden päivän. Aluksi ne vain vihjasivat varovaisesti tulostaan, mutta jo jonkin ajan kuluttua minun oli annettava niille periksi. Käytännössä se tarkoitti, että suu oli pidettävä supussa, jos halusi viettää edes jokseenkin tuskatonta elämää. Nyt kyse ei nimittäin enää ollut armollisesti viiden minuutin päästä pois napsahtavista kipukohtauksista vaan pitkästä kipurihmasta, joka ei tuntunut päättyvän koskaan. Yksikin väärä teko tai liike sai kasvoni rähinöimään. Niinpä minä siis puputin puhumisen sijasta niin, että jutuistani vain juuri ja juuri sai selvää. Hampurilaiseni jouduin syömään ilman kastiketta ja salaattia, jotta olisin saanut sen edes jokseenkin siististi survottua kipuilevaan suuhuni. Carolssin myyjällä tosin tuntui olevan hauskaa, kun pyysin käytännössä pelkän pihvisämpylän, mutta makuja on monenlaisia, samoin kuin kipujakin.
Ja niin on humalatilojakin! Noustuamme kahvilan pöydästä minua nimittäin alkoi hoipututtaa siinä määrin, että jouduin nöyrtymään ja pyytämään ystävältäni tukea, jotta olisin ylipäätään päässyt kävelemään eteenpäin. Hetkistä myöhemmin rojahdin velttona hyytelöklönttinä taksin takapenkille kuuntelemaan sumein korvin, kuinka sukupuoleton kuski kysyi, minne ajetaan. Vasta auton äänen häivyttyä sataprosenttisen kuulumattomiin, kysyin häpeästä hehkuen ystävältäni, oliko kuskimme mies vai nainen. "Tietysti nainen, sehän on selvä!" kuului vastaus, vaikka oma arvioni oli kallistunut vahvasti miehen suuntaan. Ajattelin kauhulla, tunnistaisinko ystäviänikään enää äänistä, kun kuulin kaiken niin matalana.
Matalalla velloivat myös kaikki muut maailman äänet. Kodinkoneet, kännykät, autot ja ihmiset mörisivät, jyrisivät ja kumisivat mitä pöyristyttävimmällä tavalla aivan, kuin koko maailmasta olisi patteri lopussa. Tutut musiikkikappaleet kuulostivat myös suorastaan ellottavilta madallettuina. Istuessamme kerran eräässä kahvilassa sanoinkin puolileikilläni ystävälleni, että menisin tekemään henkilökunnalle
vikailmoituksen rikkinäisestä cd-soittimesta, joka pyöritti tuttuja levyjä aivan liian hitaasti.
Perjantaina, siis neljäntenä "neurotoksiinipäivänäni" minua sitten aivan odottamatta alkoi palella kuin joku olisi heittänyt minut avantoon ja kiskonut sitten tuuliselle jäälautalle. Kiskoin kaikki mahdolliset paidat päälleni, mutta termostaatti meni vain alaspäin. Sujautin puhuvan kuumemittarin kainaloon, mutta sillä tuntui sinä päivänä olevan ikioma lämpöasteikkonsa: Se näytti kaikkea mahdollista 36,1:n ja 38,3:n välimaastosta. Koska minulla oli veressä karbamatsepiinia vaikka muille jakaa ja äkillinen ilman syytä nouseva kuume voi olla yksi karbamatsepiinimyrkytyksen oire, oli otettava taksi ja huristeltava huikean neljänsadan metrin matka apteekkiin; reitti kun oli aivan outo, eikä minusta siinä kunnossa ollut perinteiseen törttöilysuunnistukseen, jota aina tämäntästä harrastan. Lisäksi Kouvolassa oli menossa tuolloin Taiteiden yö, mikä tiesi kaikensorttisen taiteen ilmauksia niin kaduilla kuin niiden varsillakin. Myös apteekkiin se tiesi kaikenkokoista ja -näköistä kengänkuluttajaa ainakin äänistä päätellen.
Jouduin ostamaan kuumemittarin, joka sitten apteekkarin läsnäollessa kertoi lämpöni olevan 37,9 eli jotakuinkin kuumeen puolella. Soitin kaksi kertaa Kouvolan terveyskeskukseen - kaksi kertaa siksi, että ensimmäisellä kerralla linja jostain mystisestä syystä katkesi. Terveyskeskuslääkäri käski puolittaa lääkeannosta pienestä olemattomaan, ts. neljästäsadasta milligrammasta kahteensataan. Aloin lähennellä jo suoranaista epätoivoa, sillä toisin kuin vielä jokunen päivä sitten, karbamatsepiini oli kipujen lisäksi ainoa asia, jota saatoin ajatella.
Kotiin päästyämme kuumetta alkoi virrata minusta ulos sitä mukaa kun kipua tuli tilalle. Elämäni hukkui kaiken peittävän tuskan alle ja aika tiivistyi lähes katkeamattomaksi hätähuudoksi. Mieleni pakeni tuskaisaa todellisuutta ellottavaan tokkuraan, ja sai minut vajoamaan entistä syvemmälle surkeuden suonsilmäkkeeseen. Yhdessä vaiheessa muistin vain puristaneeni kännykkää, joka välitti vanhemmilleni kesämökille surkeinta voihketta mihin olen koskaan pystynyt. Sen ja rauhaisan rantamaiseman välinen ristiriita vielä lienee pahentanut tilannetta entisestään. En välittänyt, mitä voihkin, minun vain oli saatava itkeä, uikuttaa, voivottaa ja ennen muuta huutaa. Niiden lähes viidentoista minuutin aikana, jotka puhelu kesti, sain sanotuksi jotakuinkin vain yhden järkevän lauseen: "Jotain on tehtävä, että tämä kipu loppuu!"
Lopulta sänkyyn köllähtäessäni tunne siitä, että jälleen yksi päivä oli jaksettu, oli niin mahtava, että jo se riitti vaivuttamaan minut jonkinlaiseen unentapaiseen. Kunnollisesta wanhan ajan yöunesta ei nimittäin enää voitu puhuakaan; tilalla oli kivunsekaista lääketokkuraa, jossa uni ja valve pyörivät toistensa ympäri yhtenä tuskaisena kieppinä kuristaen välillä toisiaan voimiensa takaa.
Jotta tilanne olisi ollut täydellisen tukala, minun ja ystäväni ainoaan viestintävälineeseen, puheeseen, alkoi tulla jyrkkiä mutkia matkaan. Kun kipukohtaus räjähti päälle, muutuin ihmisestä yniseväksi lihaklöntiksi. Minusta onkin ajatuksissani valokuva, jossa röhjötän säkkituolissa toinen käsi hiuksissa ja toinen jossain rinnan päällä, suu epämääräisessä tuskan irveessä. Kaikki ne karvat, joita jälkeenpäin löytyi säkkituolin lähistöltä, eivät siis suinkaan olleet lähtöisin Pontuksen turkista.
:Vielä monin verroin tuskallisemmaksi kaiken teki se, että tiesin ystäväni kärsivän. Hän tiesi liiankin hyvin, millaisesta vaivasta kärsin. Hän tiesi myös, ettei sellaiseen vaivaan auttaisi mikään muu kuin täydellinen tajuttomuus, mikä ei millään onnistuisi. En tosin ihmettele, vaikka hän joskus olisi harkinnutkin minun pistämistä hiljaiseksi lähimmällä kaulimella, niin paljon minä kaikkine hermosärkyineni lienen käynyt hänen hermoilleen. Hän varmasti odotti luokseen tavanomaista äänekkään ironista juttuseuraa, mutta saikin kotiinsa vain kasan itkevää ja kirkuvaa kipumassaa!
Maata alkoi olla näkyvissä vasta lauantaina, kun äitini soitti minulle kesämökiltä. Olimme tuolloin törttöilemässä eräässä valtavassa ruokakaupassa. Sipsipussi, joka jollakin kumman tavalla oli osunut käteeni, putosi takaisin hyllyyn samalla, kun :minä putosin kaiken ympäröivän ulkopuolelle. Sain kuulla, että pääsisin neurologille jo maanantaina! Jos minulla olisi ollut samppanjapullo kädessä, olisin tyhjentänyt sen varmasti yhdellä kulauksella.
Sana NEUROLOGI oli kuin iso puudutuspiikki, ja vaikka minua illalla koski suorastaan räjähdysmäisesti, kiskoin itseäni hiuksista. Onneksi päässäni vielä riitti karvoja kiskottaviksi.

Kangaspiirakkaa hulivilikokin tapaan

Maanantaina sairaalassa luovutin viisi putkellista verta, minkä jälkeen neurologi otti minut vastaan. Taas kerran pääsin kertomaan, miten hillittömästi minua koski ja miten hillittömästi pelkäsin mahdollisesti tulevia kipuja. Tilanne tuntui typerältä siksikin, ettei minua juuri sillä hetkellä koskenut lainkaan. Sitten istahdin pöydälle ja annoin neurologin lyödä itseäni näyttämättä olemattomia karatetaitojani.
Vaikka en nähnyt miestä, muistan selvästi hänestä lähteneen tuoksun: Se oli makeahko, mieto ja aavistuksen omenainen tuoksu, jossa lienee ollut sekoitus pyykinpesuainetta ja deodoranttia. Minä sen sijaan lemusin kuin räjähtänyt biojäteastia, vaikka olinkin suihkutellut dödöä vähän liiankin kanssa. Haju lisäsi häpeääni, samoin se, että olin jälleen varma siitä, ettei minua vaivannut yhtään mikään. Istuin tutkimuspöydällä vain viemässä neurologin muutenkin kortilla olevaa aikaa vikisemällä kivuista, jotka tosin olivat olleet pahoja, mutta joita ei sillä hetkellä tuntunut ollenkaan.
Todettuaan minun olevan kunnossa neurologi päätti määrätä lääkettä, mitäpäs muutakaan kuin karbamatsepiinia. Tällä kertaa sain kuitenkin pitkävaikutteisia tabletteja, joiden ei pitäisi rökittää mahaparkaa aivan yhtä paljon kuin perinteisten tabujen. Diagnoosina oli mikäpä muukaan kuin kolmoishermosärky, mihin en kuitenkaan edelleenkään ollut valmis uskomaan; en, vaikka valehtelijan pallilla istui nimenomaan hermoihin erikoistunut lääkäri.
Tämä nimenomainen hermolääkäri halusi sitten vielä varmistua siitä, ettei kyseessä vahingossakaan ollut minkään sortin kasvain tai jokin muu nähtävissä oleva syy kipuiluun. Seuraavana keskiviikkona vietinkin makoisan puolituntisen loikoillen radiota kuunnellen valtavan pärisevän ja tärisevän sylinterin sisällä. Olin liikkumatta, vaikka olin kaiken aikaa varma, että liikuin ja että aivojen magneettikuvat menisivät muussiksi. Kun minut sitten vetäistiin äkkiä ulos, olin varma, että saisin kuulla sen, minkä jo luulin tietäväni: Sahanpurusta kaikki vain johtui! Sen sijaan sain piikin vasempaan käteeni. Laskimoon valutettiin merkkiainetta, jonka avulla aivoista sitten napsaistiin, tai jyrisyteltiin, vielä muutama kuva.
Vaikka piikki tietysti nipisti, en silti ymmärrä, mikä niin monia tuossa magneettikuvaussylinterissä oikein pelottaa; ei se ole sen kamalampaa kuin pistäisi pään peiton alle. Erona on vain se, että ilmanvaihto on huomattavasti parempaa ja kaikki korut ja muu metallinen on riisuttava. Desibelit kylläkin vetävät vertoja rock-konsertille, mutta korvatulpilla niistäkin pääsee sujuvasti eroon. Ja mitä ahtauteen tulee, mistä niin monet tuntuvat olevan hädissään, yksinkertaisin ja kivuttomin keino on pistää silmät kiinni! Ilmeisesti kuitenkin vain harvat uskaltavat tehdä niin, Mutta uskokaa pois, ei se sylinteri nielaise ja jos nielaiseekin, ainakin se puree ennen sitä varoitukseksi.
Olipa neurologini sitten miten iso valehtelija tahansa, kivut alkoivat kuin alkoivatkin hiipua sitämukaa kun popsin karbamatsepiinia sisääni. Samassa rytäkässä hiipui kuitenkin myös ote arkipäivän elämästä. Neljänsadan milligramman aloitusannos oli nostettu yhdeksäänsataan milligrammaan, mikä ei voinut olla tuntumatta kaikkialla ruumiissani, kuitenkin ennen kaikkea päässäni. Ryyppäsin vain tavallista suomalaista vesijohtovettä ja tulin humalaan.
Ensimmäiset "neurotoksiinipäivät" olinkin sellaisessa jurrissa, että välillä oikein vieläkin hävettää sitä muistellessa. Törmäilin seiniin, pudottelin tavaroita ja menetin välillä ajan ja paikan tajun. Elelin kuin jossain autuaassa unimaailmassa, jossa vain hymyiltiin ja hykerreltiin. Vaikka minulle olisi sanottu päin naamaa, olisin luultavasti vain virnistellyt vastaukseksi tai rynnännyt haistattelijan kaulaan. Minä ja äitini, joilla molemmilla on räjähtävä temperamentti, elimme lähes luonnottomassa sovussa. Olin miltei koko aika uneliaan hilpeä; kaikki oli okei, kaikki sopi ja kaikki kyllä järjestyisi.
Se, miten korkealla autuuden sfääreissä oikein lentelin, selvisi minulle viimeistään yhtenä loppuelokuisena torstaina, kun pyysin erästä ystävääni vilkaisemaan uuniin laittamani lihapiirakan kypsyystilannetta. Ystäväni säntäsi juoksujalkaa pihalle, jossa minä ja hänen poikaystävänsä seurasimme, miten koiranjärkäleemme painivat nurmikolla.
"Onko se liina tarkoituksella sen piirakan päällä?" hän kysyi kasvoillaan ilme, jonka tulkitsemiseen ei tarvittu niin minkäänlaista näköä.
"Ai mikä liina?"
"No se kangasliina sen piirakan päällä!"
Mennä ryskäsin sisälle todetakseni, että olin tekemässä kangaskuorrutteista lihapiirakkaa. Kohotusliina, jonka alle olin jättänyt valmiin piirakan kohoamaan, oli matkannut sen mukana uuniin ja kuumeni hyvää vauhtia. Onneksi liina sentään oli puuvillaa. Se lihapiirakka tosin olisi tarvinnutkin kuorrutusta; se näytti nimittäin siltä kuin nyrkkeilijä olisi käynyt sitä muutaman kerran mätkäyttämässä. Hyvältä se kuitenkin maistui, se minunkin oli pakko myöntää.

Suu auki

Voisi sanoa, että seuraavan kuukauden vietin kirjaimellisesti leipäaukko levälläni. Myös perheelläni ja lähipiirilläni oli suut apposen auki; alkoi nimittäin armoton ajojahti, jossa edellä juoksi minulta magneettikuvassa vasemman poskihampaan alta löytynyt kystamainen muodostelma ja perässä minä ja koko meidän perhe.. Sinne jonnekin väliin luikahti myös pienenpieni trigeminusneuralgia, joka oli kuin ihmeen kautta suostunut laittamaan suunsa kiinni.
Niinpä niin, kivuillani oli nyt todellakin mustaa valkoisella oleva nimi. Mielessäni kuitenkin tiesin, että niitä olisi voinut kutsua millä nimellä tahansa, vaikka tomaatti-sipuli-salaatiksi, jos järjetön luovuuden vimmani olisi päättänyt nousta katosta läpi. Mutta koska niistä lääkäreiden papereissa käytettiin tuota totuuden vastaista nimeä KOLMOISHERMOSÄRKY, miksen minäkin käyttäisi; kuulostihan se hienommalta kuin vain pelkkä kipu tomaatti-sipuli-salaatista puhumattakaan!
Se, että karbamatsepiini tehosi noinkin täydellisesti, oli todella merkittävää ennusteeni kannalta; aineen teho kolmoishermosäryn epätyypillisiin muotoihin ei nimittäin ole aivan yhtä hyvä kuin klassiseen kolmoishermosärkyyn, josta kärsivistä valtaosa saa siitä avun. Ensimmäinen täysin kivuton päiväni oli perjantai, elokuun viimeinen päivä, joka sijoittui ajan kartalla vain kolmentoista päivän päähän siitä, kun kivut pääsivät valloilleen. Olin TODELLA onnellisessa, en vaan ylionnellisessa asemassa; samalla viikolla sain nimittäin kirjeen neurologian klinikalta, jossa ilmoitettiin, että minulle oli varattu sinne aika vasta marraskuun yhdenneksitoista päiväksi! Jos siis en olisi saanut apua tätini mieheltä, joka henkilökohtaisesti otti yhteyttä klinikalle ja järjesti minulle ajan, olisi elämästäni tullut päättymätöntä painajaista. Onnea sain kiittää siitäkin, että Kela lupautui välittömästi kustantamaan lääkkeeni; minulle jäivät maksettaviksi vain pikkiriikkiset omavastuuosuudet. Sain jälkeenpäin kuulla, ettei näin hyvin käy läheskään aina; monen Kelan mielestä kolmoishermosärky ei ole tarpeeksi sietämätöntä kestettävää, jotta se oikeuttaisi lääkekorvauksiin.
Juhlistin päivää syömällä megapussin perunalastuja ja juomalla lasi kaupalla Amerikan parasta mustaa myrkkyä. Kaiken sen jälkeen menin lähes sata-asteiseen saunaan ja tyhjensin kiukaalle puolitoista ämpärillistä vettä... tosin muutamassa erässä. Nyt saunomisesta ja vilvoittelusta aiheutuvat lämmön vaihtelutkaan eivät enää käyneet hermoille.
Perheessäni ei kuitenkaan oltu tyytyväisiä. Lähes öykkärimäiseen sipsittelyyn vanhemmillani ei ollut mitään sanottavaa - siihen kun olivat jo saaneet vuosien mittaan tottua. Yöpöydälläni olevat pienet valkoiset karbamatsepiinikarut eivät sen sijaan olleet heille mieleen. Kaikki lääkkeiden napostelu, ja vieläpä noin vahvojen lääkkeiden, satutti heitä valtavissa määrin... ja kun mausteeksi lisäsi sen, että heidän 23-vuotias tyttärensä oli sairastunut käytännössä viisikymppisten tautiin, oli keitos aika karvasta nieltäväksi.
Kun minuun oli koskenut, he olivat tyynin mielin joutuneet kuuntelemaan valituksiani ja katselemaan mutruun menneitä kasvojani. Nyt kun olin käytännössä kivuton, heihin alkoi koskea. "Ei meidän lapsemme! Ei kolmoishermosärkyä! Se ei ole sitä, se EI VOI OLLA! Kaikkea ei ole vielä tutkittu."
Vaikka kolmoishermosärkyyn ei valitettavasti ole olemassa mitään erillistä testiä, on silti joukoittain erilaisia poissulkututkimuksia, joilla pystytään sulkemaan pois erilaisia samankaltaisia oireita tai löytämään itse tätä särkyä aiheuttavat tekijät. Tällaisia ovat esim. kasvaimet, jotkin harvinaiset virustulehdukset ja ms-tauti. Myös erilaiset leukavammat voivat vioittaa kolmoishermoa. Esim. näistä syistä johtuva hermovika voi saada aikaan sen, että kolmoishermo alkaa aistia paineen kipuna, jonka potilas sitten tuntee esim. kovana "sähköiskuna."
Jotta asia olisi mahdollisimman hankala, on myöskin olemassa erilaisia muita kiputiloja, jotka muistuttavat kolmoishermosärkyä. Tällaisia ovat esimerkiksi se minun jo aikaisemmin naureskellen mainitsemani epätyypillinen kasvokipu ja purentalihaksista johtuvat kasvojen kipuilutilat. Tällaisissa kipu on kuitenkin jatkuvaa, eikä "lähde katkaisijasta päälle ja pois" niin kuin kolmoishermosäryssä.
Tämän kaiken vanhempani tiesivät. He lukivat kaikki löytämänsä artikkelit läpi etu- ja takaperin, kyselivät tutuilta ja tuntemattomilta, penkoivat lehtiä ja internettiä... he todella tekivät vaikka minkälaisia akrobaattitemppuja keksiäkseen, mistä ihmeen kivusta minä oikein kärsin, ja miksi!
Sen sadannen kerran ajattelin katkerin mielin, että eikö vanhempiani jo oltu koeteltu tarpeeksi. Eivätkö he olleet jo saaneet kärsiä tarpeeksi paljon tarpeeksi kovia kipuja saatuaan sokean lapsen? Eivätkö he jo hitto vie olleet joutuneet tekemään riittävästi työtä taistellessaan oikeuksieni ja etuuksieni puolesta ja järjestäessään minulle paikan tavallisesta koulusta aikana, jolloin päättäjillä vielä oli oikeus sanoa ei? Vieläkö heidän kasvoilleen hyppäsi kolmoishermosärkykin?! Siitä vain olin onnellinen, ettei se todella tullut kummallekaan heistä tai kenellekään tuntemalleni ihmiselle.
Oli myös pieni joukko ihmisiä, joilla oli diagnoosi valmiina: Stressi! Siitä kaikki johtui. Olin puurtanut itseni piippuun ja siinä puurtaessani jollakin käsittämättömällä tavalla jäkittänyt pärstäpuoltani... ja voilà, jäkitetty pärstäpuoli alkoi protestoida. Kuitenkin helposti unohtui, että stressihän on vain yksi seitsemänkirjaiminen sana, jota joku on keksinyt ruveta käyttämään tietyissä tilanteissa. Sitten on tullut joku toinen, joka on keksinyt alkaa käyttää sitä jonkin muunlaisissa tilanteissa, ja kun vielä kolmas tulee remmiin mukaan omine käsityksineen, kaikkivoipa pikadiagnoosi on valmis. Jopa nilkan nyrjäyttämisenkin voi varsin vakuuttavasti laittaa stressin piikkiin: Kun kävelee liian stressaantuneena, ei pysy täysin perillä siitä, mitä jalat tekevät, kunnes sitten lopulta niksahtaa.
Voit siis arvata, että minäkin sain osani tällaisesta stressiryöpytyksestä. Kun siinä sitten yritti epätoivoisesti sanoa, ettei ollut vähäisimmässäkään määrin stressaantunut, kukaan ei uskonut; sen väittäminen, ettei ole stressaantunut, on nimittäin yksi stressin merkki... ja niin, mihinpä taas päädyimmekään.
Stressi on monesta oiva diagnoosi myös siksi, ettei se edellytä muuta hoitoa kuin jalkojen nostaminen kattoon, kaiken työhön viittaavankin jättämistä ja kaiken - siis korostan, KAIKEN - unohtamista. Mitään lääkitystä tai tutkimuksia ei tarvita!
Onneksi nekin muutamat, jotka olivat päätyneet tähän ihmediagnoosiin ja yrittivät saada minua puurtamaan vähemmän, luovuttivat nopeasti. Heille kai valkeni STRESSI-sanan todellinen merkitys tai sitten he yksinkertaisesti alkoivat ajatella järkevästi, mihin henkilökohtaisesti uskon. Vaikka usein kuuleekin puhuttavan psykosomaattisista sairauksista, olen itse sataviisiprosenttisesti sillä kannalla, ettei kolmoishermosärky kuulu niihin. Vaikka kyseessä onkin psyykkisen toiminnan keskuksesta lähtevä hermo, sillä, onko nyreissään, äreissään vai onnessaan ei ole kivun kannalta merkitystä. Jotkut potilaat tosin hyötyvät ns. trisyklisistä vanhan ajan masennuslääkkeistä, etenkin amitriptyliinistä, sen kipukynnystä ja mielialaa nostattavan vaikutuksen vuoksi. Masennuslääkkeitä käytetään kuitenkin tässä yhteydessä aika harvoin.
Syyskuun alussa aloin olla jo niin hyvät tuttavat karbamatsepiinin kanssa, että saatoin lähteä kotiini Savonlinnaan. Ensimmäisenä sain tarttua puhelimeen ja soittaa hammaslääkärille, joka, kuten olin varma, selvittäisi todellisen syyn kipuiluuni. Siitä alkoikin suoranainen röntgen- ja ultraäänitutkimusten sarja, jolla oikeaa syyllistä yritettiin tavoittaa. Kaikki tutkimukset vetivät kuitenkin sataviisikymmenprosenttisen vesiperän. Sain monta kaunista - tai sitten vähemmän kaunista - kuvaa purukalustostani ilman minkäänmoista kystamaista tai muutakaan muutosta. Hampaissani ei ihme kyllä ollut edes reikiä, vaikka olin käynyt tarkastuksessa vasta neljä kuukautta aikaisemmin!
Käyntini korvalääkärillä syyskuun alkumetreillä lopetti kystajahdin ainakin hetkeksi. Jo käyntini ensiminuuteilla tämä maailman leppoisin ja rauhallisin korvalekuri sanoi, ettei tällaisissa kystissa ollut mitään ihmeellistä ja niitä saattoi olla ihmisillä jatkuvasti. Ultraäänikuvaus varmisti, että poskionteloistani ei olisi saanut puhtaampia edes Omo Colorilla.
Menin kotiin ja tuhlasin muutaman nenäliinan ajatellen, että kaikki tutkittavissa oleva alkoi olla tutkittu ja että joutuisin myöntämään sen vanhemmilleni ja ystävilleni. Minulla oli kolmoishermosärky, trigeminusneuralgia, halusimme tai emme, vaikka siihen uskominen tuntui kuin olisi istahtanut Itämeressä kelluvalle pullonkorkille. Minulla väitettiin olevan neurologinen sairaus, johon minun oli syötävä vahvaa lääkettä, halusimme tai emme. Mutta elämä jatkuisi silti, halusin minä tai en; elämä kolmoishermosäryn kanssa.

Suolaista elämää

Alettuani lopulta leikkini arjen kanssa, sain heti huomata joutuneeni joidenkin väistämättömien muutosten eteen. Ensiksikin natriumarvoni tulivat rymisten alas, mikä on varsin tavallista karbamatsepiinin käyttäjälle. Minulla oli ollut tapana käydä lähes päivittäin salilla treenaamassa vatsalihaksia ja polkemassa tunnin tai puolentoistaspinning ja lipitellä urakan aikana kaikkiaan noin kolme litraa vettä. Kun sitten ensimmäistä kertaa rynnistin spinningin jälkeen vessaan yökkimään, olin varma, että syynä oli vain tämä samperin karbamatsepiini kaikkine samperin sivuvaikutuksineen. Kun aloin treenirupeaman jälkeen olla jo niin poikki, etten päässyt kotiin ilman salilta ostamaani energiapatukkaa, aloin tajuta, että kyse todella oli pitemmän tähtäimen haittavaikutuksesta nimittäin natriumin puutteesta. Neurologini oli puhelimessa varovaisesti kehottanut minua olemaan välttelemästä suolaa, jota kiitos hyvän kouluvalistuksen olin kaikin tavoin pyrkinyt välttelemään. Olin jopa mennyt niin pitkälle, että korvasin suolan joko täysin tai ainakin lähes täysin muilla mausteilla kauhanvarressa hääriessäni.
Kesti kuitenkin jonkin aikaa, ennen kuin uskoin, että treeni ja spinning samana päivänä oli liikaa... tai no, rehellisesti sanoen kuntosaliohjaaja sen minulle sanoi ystävällisesti mutta päättäväisesti. Niinpä sitten aloin käydä vain joko salilla tai spinnaamassa, ja kun sekään ei oikein tahtonut antaa kyytiä pahalle ololle, aloin vähentää veden juomista. Vasta sitten elimistöni oli jotakuinkin tyytyväinen. Entisestä veden lipittäjästä, joka kittasi päivässä parhaimmillaan jopa kuusi litraa, tuli todellinen rutirati; tuskin aina edes muistin juoda päivittäin. Vasta kun joulun kieppeillä tutustuin kunnolla vichyjen maukkaaseen maailmaan, aloin juoda säännöllisemmin ja runsaammin. Kuskasin vichyä lähikaupasta käsi ja selkä vääränä, niin kuin joillakin on tapana kanniskella kaljaa tai siideriä. Helteiden alettua aikaisin toukokuussa ajattelin katkerana, että olisi kai pitänyt tehdä ihan kiinteä sopimus jonkun vichytehtaan kanssa muutaman korin toimittamisesta kotiovelleni viikoittain!
Uusi suolainen elämä tarjosi minulle salmiakin ja lakritsan ystävänä myös todelisen tilaisuuden. Siinä meni varmaan yksi sun toinenkin naama nyrmyyn, kun kerroin ostelevani lakua lääkärin määräyksestä! Myös suolasirottimesta tuli uskollinen ystäväni, kun se aikaisemmin oli yksi pahimmista vihollisistani. Sirauttelin surutta ruokiin suolaa aina, kun ne maistuivat normaalisuolatuilta. Tuosta valkoisesta turmion tomusta tuli minulle takuuvarma lääke, joka toimi kaiken lisäksi nopeasti. Kaapissani olikin aina pussikaupalla vähärasvaisia mikropopcorneja siltä varalta, että hyponatremia päätti näyttää häijyjä kasvojaan. Yhtenä lokakuisena maanantaina pahoinvointi ja huimaus yltyivät kuitenkin niin rajuiksi, että tuprautin pienen suolakeon lautaselle, johon sitten "kostutin" kieltä muutaman kerran. Paljas suola maistui lievästi sanoen raivostuttavalta ja sai mahan roihuamaan. pahimman poltteen hävittyä suustani hävisi kuitenkin pian myös raivostuttava olokin. Sanalla sanoen vietin siis hyvin suolattua elämää. Ei ollutkaan mikään ihme, että jätin sydänviikkona yliopistolla jaetun suolatestin tekemättä!

Toinen radikaalinpuoleinen muutos oli aikaisemmin herääminen; karbamatsepiininappuloita kun ei voinut ottaa tyhjään mahaan. Jouduin siis syömään pohjalle tai päälle, ihan miten vain, kunnon aamupalan. Kun ennen saatoin ottaa ja lähteä tankki tyhjänä yliopistolle (hyihyi), otin nyt tavaksi syödä ainakin jonkin hedelmän ja leipäpalasen ennen opinahjoon istahtamista. Minusta tulikin äkkiä hapankorpun ja banaanien suurkuluttaja; ne kun aina sai niin näppärästi ja nopeasti napsittavaan kuntoon. Viikonloppuisin ja muina vapaapäivinä, jolloin herätyskello ei hoitanut velvollisuuksiaan, otin lääkkeet sängyssä edellisenä iltana tekemäni picnic-aamupalan kanssa. Voin vakuuttaa, ettei tämä kaikista herkuista huolimatta sujunut aina kitkattomasti; minulla oli nimittäin paha tapa nukkua pahuksen syvään ja peitto tuntui niin pahuksen hyvältä päällä, ettei herätessä voinut kuvitellakaan viskaisevansa sitä pois, vaikka sitten joku olisi rapisutellut euroja korvan juuressa. Vasta kun joulun aikaan piparit ja joulutortut veivät jalansijan aamupalapöydässä, minä suorastaan pomppasin ylös jo kukonlaulun aikaan.
Minun oli lisäksi "vaihdettava kokonaan bensamerkkiä", sillä tavanomainen herätyskellon pärinä ei lähestulkoonkaan riittänyt päräyttämään päämoottoriani käyntiin. Vaikka minulla oli herätyskelloja - puhuvia ja viisarillisia - vaikka muille jakaa, ne eivät herättäneet minua; keksin nimittäin jopa unissani, miten ne sai pois päältä. Heräsin eräämmänkin kerran kello mahan päällä puolta tai jopa puoltatoista tuntia sen jälkeen, kun sen olisi pitänyt herättää minut. Muutaman kerran tosin sain itseni kiinni itse teosta, kiitos kelloni kyvyn puhua selkeää kovaäänistä englantia. Eräänäkin pimeänä syysaamuna havahduin hereille, kun olin säätämässä herätystä tuntia myöhemmäksi, mikä pahimmillaan olisi merkinnyt aamuluennon väliinjäämistä.
En kuulu niihin, jotka heti kellon soitua pomppaavat ylös sängystä kuin se äkkiä muuttuisi hiillokseksi. En aivan rehellisesti sanoen ymmärrä, mistä tuollaiset vieteriukot saavat energiansa, Höyhensaarten ydinvoimalasta vai? Minulta joka tapauksessa vie ainakin vartin verran luikerrella ulos peiton alta; mieluitenloikoilen pitempäänkin. Tällöin saattoi kuitenkin usein käydä niin, että seuraavaksi huomasin kellon jostain syystä loikanneen kolme tuntia eteenpäin. Syy tällaiseen "ajan katoamiseen" alkoi kuitenkin selvitä ajan kuluessa: Karbamatsepiini, jonka oli tarkoitus pitää minut kivuttomana, piti minut myös Nukkumatin alaisena tavallista sitkeämmin. Kellon soitua minun oli siis parasta varoa höyhenpeittoni ja Höyhensaarten kutsua kuin suonsilmäkettä lenkkipolulla.
Lopulta keksin tuoda sänkyni viereen radion, jonka välittömästi kellon soitua napsautin pauhaamaan. Räväkkä musiikki ja kertakaikkisen loistava aamushow suorastaan riuhtaisivat minut untenmailta ja antoivat kaiken lisäksi reipasta mieltä myös pitemmälle päivään.

Vielä yksi muutos elämässäni oli se, että alkoholi oli jätettävä muiden nautiskeltavaksi, eipä silti, ettäkö olisin sitä koskaan niin paljon nautiskellutkaan. Yleensä se jäi yhteen tai enintään muutamaan lasilliseen jotain hyvää viiniä ja tämäkin vain silloin tällöin hyvässä seurassa. En voi sanoa, ettenkö joskus olisi ikävöinyt burgundilaisia punaviinejä ja usalaisia pehmeänmakeita valkoviinejä; ennen muuta pihvi nimittäin olisi todella maistunut pihviltä, jos sitä olisi piristetty sopivalla punkulla.
Tiedän toki ihmisiä, jotka karbamatsepiininkin kanssa käyttävät silloin tällöin holia, mutta itse en aikonut kuulua heihin. En viitsinyt käydä ottamaan tarpeettomia riskejä; maksaparkani kun joutui hommiin jo karbamatsepiininkin kanssa ihan tarpeeksi kuskatessaan sitä pois elimistöstä sitä mukaa kun minä sitä sinne ahdoin.
Sen lisäksi, että jouduin muuttamaan joitakin pinttyneitä tapojani, jouduin myös kunnolla kasvotusten vastuuksi kutsutun asian kanssa. Kuten jo varmaan kerroinkin, jaoin kotini nelijalkaisen ystäväni, Pontus-koiran, kanssa. Tällä mustalla labradorin kuninkaalla on muutamia tiukkaan pinttyneitä tapoja, mikä suomeksi sanottuna tarkoitti ennen muuta sitä, että mihin tahansa saattoi milloin tahansa ilmestyä tuhiseva koirankuono. Tosi pinteeseen muistan kuitenkin joutuneeni vain kerran. Olin, kuten tavallista, nukkunut lounaslukemille, lauantai kun oli. Tarkistaessani kännykkäni vastaajan kuulin opaskoirayhdistyksen sihteerin jättämän viestin, jossa minua pyydettiin seuraamaan Savonlinnassa pidettävää koirakoetta. Äkäisenä itselleni ja nukkumistaidoilleni soitin sihteerille, joka lupasi tulla hakemaan minut autollaan kahdenkymmenen minuutin päästä. Vasta suljettuani puhelimen tajusin muutaman järkyttävän tosiasian: Seisoin olohuoneessa yöpaitaisillani, Pontukselta oli ruoka saamatta ja vessassa käymättä, minulta lääkkeet ottamatta ja syömättä...
Pidin aina käsilaukussani mukana filmipurkkia, jossa oli muutama tabletti siltä varalta, että jouduin ottamaan lääkkeen jonkin reissun aikana. Tuona nimenomaisena aamuna huomasin kuitenkin tuon purkin ammottavan tyhjyyttään; edes lääkkeen hajusta ei tuntunut häivähdystäkään. Niinpä siis muiden tohinoiden välissä läksin makuuhuoneeseen hakemaan siihen täydellystä. Omistan nuo niin naisellisina pidetyt tippaleipäaivot ja niinpä valitsinkin mahdollisimman epäkäytännöllisen tavan purkin täyttämiseen: Aloin täyttää purkkia sänkyni päällä ja laitoin korkit yöpöydälle, vaikka kuka tahansa järkevä ihminen olisi toiminut päin vastoin. Kun minä vielä kaiken lisäksi olen kaikkien aikojen hätähousu, seuraus oli miltei väistämätön: Kuului kolaus ja puoli purkillista karbamatsepiinilla terästettyjä valkoisia nappeja vieri ja kieri ympäri makuuhuonetta. Seuraava kuuluva ääni oli jostakin sängyltä kajahtava kirosanaryöppy, mitä seurasi muovista kokolattiamattoa pitkin juoksevien koirantassujen kipitys. Ennen kuin ehdin tajutakaan, koirulini oli makuuhuoneessa yrittäen innokkaasti nuuskia selville, mitä herkkua lattialla olikaan tarjolla. Herätin varmasti loputkin talossa vielä mahdollisesti nukkuvat aamutorkut, sen verran kovaa minä nimittäin karjaisin ystävälleni, joka sitten omaksi parhaakseen lähti kipittämään takaisin olohuoneeseen, huomattavasti hitaammin tosin. Eristin makuuhuoneen siltä ja myöhemmin illalla noukkiessani tabletteja lattialta mietin, mitä pahimmassa tapauksessa olisi voinut käydä. Onneksi en sitä kuitenkaan saanut koskaan tietää.

Hörhön hörhöilyjä

Jos en sen syksyn aikana päässytkään kaivautumaan kovin syvälle saksan ammattikielen perusteisiin tai suomenkielen erityiskysymyksiin, minusta tuli erittäin hyvä yhdellä alalla nimittäin paskan puhumisessa. Minusta tuli siinä lajissa niin loistava, että olisin voinut vaikka mennä opettamaan sitä muille! Olin tosiaan luullut aikaisemmin tietäväni, mitä tarkoittaa, kun joku puhuu paskaa, mutta totuuden alettua selvitä päivien alettua lyhetä, sain huomata erehtyneeni täysin. Näin lyhyesti sanoen paskanpuhuja ei ainoastaan hämmennä toisia epämääräisillä kommenteilla epämääräisistä asioista; hän hämmentää nimittäin myös itseään. Pahinta on, että hän kuitenkin ymmärtää puhuvansa täyttä p:tä ja tietää toistenkin tietävän sen.
Niin siinä sitten minunkin kohdallani kävi. Kun avasin suuni, olisin välillä yhtä hyvin voinut avata puuropannun hanan. Se mitä tuli ulos oli sakeaa, mutta ei missään nimessä makeaa. En viitsinyt edes laskea, kuinka monta kertaa minulta kysyttiin "mitä?", sillä sekosin laskuissa jo ensimmäisten neurotoksiiniviikkojen aikana.
Pahinta oli, etten voinut sille mitään; sanat vain kerta kaikkiaan katosivat. Niitä ei hitto vieköön ollut olemassa, ja kun ne sitten jostain lekseemien taivaasta luikertelivat aivoihini, oli tuomari jo puhaltanut merkkipilliin. Tuloksena oli väistämättä kiukkuinen kuuma aalto, joka läimäisi minua kasvoihin niin, että niihin tuli kiukkuisenpunainen jälki.
Minulla oli kuitenkin onneksi erittäin suuri kotikenttäetu: Minut tunnettiin, minut oltiin nähty ja minusta oltiin kuultu lähestulkoon joka paikassa, missä kävin. Sitäpaitsi uskon ei-viinanhajuisen hengityksen puhuneen puolestani ja estäneen ihmisiä laskemasta minua kotitissuttelijoiden maailmanlaajuiseen kerhoon kuuluvaksi. Kerran tosin ajattelin, etten enää ikinä menisi erääseen ruokakauppaan. Aloin nimittäin vakava ilme naamallani sönköttää myyjälle pitkää tarinaa siitä, miksi päädyin ottamaan vain kuusi banaania enkä missään tapauksessa seitsemää. (Seitsemän on nimittäin epäonnennumeroni, koska 7-vuotissyntymäpäivänäni minua pisti poskeen iso ampiainen. Se oli kai jonkinlainen mielenosoitus luonnolta sitä vastaan, että olin käyttäytynyt sen päivän kuin Roope-ankan kaksoisolento: En olisi antanut kavereilleni karkin puolikastakaan, vaikka minulla oli iso vuori mitä erilaisimpia karkkipusseja. Muistan möykänneeni kovempaa kuin Lumikkia ja SEITSEMÄÄ kääpiötä pauhanneet stereomme.) No, en kertonut aivan tätä kaikkea vaan lopetin siihen, kun amppari antoi minulle hyvin ansaitsemani piikin poskeen. Kuulin kuitenkin lakupussia valkatessani myyjän kertovan kollegalleen huvittuneella äänellä suomenkielistä versiota sepostuksestani.
Mutta minä sain sen, mitä menin hakemaankin, olkoonkin, etten aina tarkalleen muistanut, mitä olin menossa hakemaan. Esimerkiksi yhtenä loppusyyskuun päivänä menin YTHS:n terkkarin luo, mutta kun minun sitten piti kertoa, miksi olin tullut, en saanut sitä mieleeni, vaikka kuinka yritin. Sitäpaitsi olin unohtaa maksaa edellisviikkoisen hammaslääkärikäyntini laskun, mistä terkkari sitten onneksi ystävällisesti muistutti, ennen kuin läksin kotiin muistelemaan, miksi olin hänen luokseen tullut.
Käynnin syy poksahti, tai tarkemmin sanoen törähti, päähäni kävellessäni kohti kotia Savonlinnan pauhaavan keskustan läpi. Kun se sitten seuraavana päivänä törähti uudelleen ajatuksiini, kesken tunnin tietenkin, pyysin anteeksi, otin kännykkäni ja menin luokan yhteydessä olevaan tulkkauskoppiin soittamaan parinsadan metrin päässä olevalle terkkarille. Puhelun aloitin sanomalla: "Nyt sitten muistin, miksi kävin eilen siellä." Ja hyvä olikin, että muistin; jouduin nimittäin antibioottikuurille nielun takaosassa olevan tulehduksen takia, jonka vuoksi hengitysteihini pääsi aina tämäntästä ylimääräistä limaa.
Jos kieleni tekikin akrobaattitemppuja, niin tekivät myös jalkani. Vingersin ja vongersin välillä niin lahjakkaasti, että odotin millä hetkellä tahansa pyllähtäväni pyllylleni. Kaikesta huolimatta pysyin kuitenkin tolpillani, mistä sainkin olla todella onnellinen. Sain nimittäin kuulla eräältä tutulta kampaajalta, että hänen luonaan oli käynyt karbamatsepiinia käyttänyt nainen, joka oli murtanut lonkkansa kaaduttuaan huippauksen vuoksi. Minulla oli myös se etu puolellani, etten nähnyt kahta maailmaa samanaikaisesti niin kuin voi käydä karbamatsepiinia käytettäessä. Kun neurologini arvatenkin vahingossa varoitteli minua kerran puhelimessa, että voisin lääkityksen aikana nähdä maailman kahtena, minun teki mieli sanoa hänelle: "Hei mutta sehän olisikin hienoa; nykyään kun en näe sitä yhtenäkään!" Annoin kuitenkin olla, sillä kertaa.
Jos en kaatuillutkaan, minä törmäilin. Törmäilin oviin, seiniin, hyllyihin, tuoleihin, pöytiin ja jopa, usko tai älä, oviaukkoihin. Törttösin menemään kuin mikäkin sokea jopa omassa kodissani. Tärskäykset eivät onneksi kuitenkaan olleet kovin pahoja; lähinnä minua ärsytti se, miltä ne näyttivät. Kun ennen olin mennä puikkelehtinut sujuvasti, minusta oli äkkiä tullut avuton seiniä pitkin kulkeva hörhö, joka luuli kaiken aikaa pääsevänsä niiden läpi.
Samalla myös lihakseni alkoivat nykiä, mikä ei sinäänsä näytä mitenkään ihmeelliseltä; kaikillahan ne nykivät aina joskus. Mutta kun sitä tapahtui joka päivä ja sitä tapahtui nimenomaan käsilihaksille, joita tarvitsin eniten, alkoi pinna savuta. Raivostuttavinta oli kymmensormiärjestelmällä naputtelu. Sormet tuntuivat välillä taistelevan paikoistaan ja tunkevan väkisin toistensa reviireille. Myös lukeminen kävi välillä todella hermojen päälle, kun sormien alla oli, äkkiä vain kirjainten puolikkaita tai sitten pelkkää pistenäytön muovipintaa.
Pahin tärskäys, jossa uniset aivoni ja nytkivät käteni näyttivät, mihin ne todella pystyivät, sattui opistomme ruokalassa. Syötyäni kävin laittamaan tavalliseen tapaani selkääni rinkkaa, jossa kannan tietokonettani. Paha vaan, että olin kaikessa luovassa neroudessani valinnut tälle operaatiolle ahtaimman mahdollisen paikan tuolien ja pöytien välistä. Kohta nimittäin kuului valtava räsähdys, mikä aiheutui siitä, että seitsemän ja puoli kiloa tietokonetta ja rinkkaa lensi karbamatsepiinin löpräyttämästä kädestäni komeassa kaaressa suoraan edessä istuvan tarjottimelle. Ruokalaan laskeutui epämäräinen odottava hiljaisuus ja varmaan kymmenet silmäparit porautuivat minuun ja rinkkaani... ja arvatenkin myös siihen viattomaan asiakkaaseen, jonka tarjottimelle se oli räsähtänyt. Nyt tiesin, miltä tuntuu, kun haluaa vajota maan alle enemmän kuin mitään muuta... tai ehkä vielä mieluummin olisin halunnut räjähtää atomeina ilmaan; silloin nimittäin olisi säästytty myös siltä rei'ältä, jonka minun ja sen samperin rinkan vajoaminen maan alle olisi tehnyt lattiaan.
Kumpikaan toiveeni ei kuitenkaan toteutunut. Siinä minä jökötin rinkka roikkuen ties missä ja kimittäessäni elämäni siihen asti onnettominta anteeksipyyntöä säikähtäneelle uhrilleni. ONNEKSI rinkka ei kuitenkaan ollut tehnyt pahempaa jälkeä kuin teettänyt muutamalla pumpulla pari ylimääräistä lyöntiä. En uskalla vieläkään edes ajatella yhtään "mitä jos" -alkuista lausetta tuosta tapauksesta, sillä ensinnäkin lähin pyykinpesukone lienee ollut jossain naapuritalon kotitalousluokassa ja lähin vaatekauppa noin puolen kilometrin päässä. Mitäpä siinä tilanteessa sitten olisi tehty? Minä kai olisin hypännyt ulos farkuistani ja luumunpunaisesta paidastani ja ojentanut ne uhrille yhtenä tuskanhien hajuisena myttynä.
Vain paria päivää myöhemmin, aivan kuin jonain yläkerrasta tulevana rangaistuksena, kaivinkone sitten oli kaivaa minulta aivot päästä. Olin menossa minnepäs muuallekaan kuin yliopistolle mikäpä muukaan kuin rinkka selässä ja olin kai jotenkin vajonnut jonnekin ajatusten valtameren pohjattomaan syvyyteen, kun vasemmalta puoleltani kajahti mahtavalla tenorilla: "varo!!!" Samassa tajusin kaksi asiaa: Olin aivan jyrisevän ja pauhaavan kaivinkoneen vieressä ja jalkani tottelivat kiltisti kävelyä välittävien hermoimpulssien käskyä. Painoin paniikista mykkänä pakin päälle ja peruutin suoraan vastaantulevan jalankulkijan varpaille. Tämä sitten herrasmiehenä auttoi minut turvallisemmasta paikasta eteenpäin.
Tuota näin jälkeenpäin ajatellen melko säpsäyttävää kokemusta lukuun ottamatta pysyin liikenteen kanssa sulassa sovussa, vaikka tilaisuuksia törttöilyyn olisi kyllä ollut vaikka muille jakaa. Se johtui siitä, että punainen lanka, jota pitkin kävelin, napsahti vähänväliä poikki. Saatoin esimerkiksi ihmetellä, miksi katu vietti alaspäin, vaikka sen siinä kohdassa piti olla tasainen, ja mitä ihmettä liikennevalot tekivät "tässä kohdassa"; ei "tässä" pitänyt olla ylitystä mailla halmeilla. Mutta olipas sittenkin! Kartanlukija, jota välillä myös aivoiksi kutsutaan, vain oli nukahtanut ja jättänyt kaikki tehtävänsä edessä tassuttelevalle mustalle hurmurihauvalle. Tätä hauvaa minun olikin kiittäminen siitä, ettei minun tarvinnut kertaakaan käydä ottamassa selvää siitä, miten hyvin Savonlinnan ojitus oli hoidettu. Se piti kurssin oikeana, vaikka minä seikkailin ajattomassa ja paikattomassa ihmemaassa, ilman kompassia tietenkin.
Sen sijaan se ei tullut koskaan kertomaan, missä olin herätessäni. Vain jos aloin vääntelehtiä ja kääntelehtiä, se tassutteli makuuhuoneeseen nuolaisemaan hyvät huomenet (tai oikeammin sanottuna päivät). Herättyäni ei sitten ollut mitenkään epätavallista, että käytin pari ensimmäistä minuuttia sen miettimiseen, mikä päivä oli. Hyvänä esimerkkinä tästä oli eräs toukokuinen aamu, jolloin minulta tyypilliseen tapaan oli kadonnut kalenteri päästä. Siinä pähkäillessäni muistin Suomen pelanneen Ruotsia vastaan jääkiekkoa edellisenä sunnuntaina, ja koska sitten muistin, että tuosta sunnuntaista oli nyt kulunut pari päivää, päättelin alkaneen päivän pakostakin olevan tiistai.
Myös kuukaudet ja - niin nololta kuin tämän myöntäminen tuntuukin - vuodenajat saattoivat joskus hävitä päästäni. Esimerkiksi eräänä aamuna heräsin alakuloisena ajatellen, että edessä oli jälleen yksi pitkä marraskuinen lauantai, tarkemmin sanoen marraskuun kahdestoista. Huokaisin tyynyä vasten ja vaikeroin äänettömästi, että "vastahan se joulu oli, mutta nyt siihen on enää reilu kuukausi!" Vasta sitten huomasin huoneeni olevan täynnä luonnon suloisenpehmeää valoa, vaikka kello ei ollut edes kymmentä aamulla. Samalla hetkellä kuulin, miten parvi kirjosieppoja alkoi livertää aivan ikkunani takana. Vasta silloin aivoni suostuivat käynnistämään kalenteriohjelman ja ilmoittamaan minulle, että oli torstai, yhdeksäs toukokuuta, ja että tuohon pimeään marraskuiseen päivään oli armonaikaa vielä yli puoli vuotta.
Vaikka päässäni pyörivää kalenteria vaivasivatkin alituiseen erimerkkiset tietokonevirukset, tiesin sentään joka aamu, mikä maa ja mikä valuutta oli kyseessä. Edes euroaikaan siirtymisen jälkeen se ei tuottanut päänvaivaa.

Se, kun menettää hetkeksi - vaikka vain ihan lyhyeksikin hetkeksi - ajan tai paikantajun, on kuitenkin tunne, joka jokaisen on koettava itse ymmärtääkseen sen täysin. Siitä pääsee perille kunnolla vain, jos se tulee omalle kohdalle. Kun aivot turtuvat, ne vain kerta kaikkiaan turtuvat! Ja totuushan on, aina se, että elimistö tekee juuri, prikulleen sen, mitä aivot käskevät sen tehdä.
Tämä aivojen ja elimistön keskenään solmima YYA-sopimus oli kuitenkin kohdallani usein tuhoon tuomittu. Kun käskin aivojani ajattelemaan, ts. annoin itselleni raivoisan käskyn käyttää päätäni, tuloksena saattoi välillä olla pelkkää sakeaa sillisalaattia. Jos nimittäin minulta kysyttiinkin usein "mitä?", niin kysyin minäkin.
Olin tuolloin kolmatta kautta yo-kunnan hallituksessa ja hoitelin sihteerikön hommia "lentävällä tietokoneellani." Toisessa syyskauden kokouksessamme pidinkin aloituspuheenvuoron ja ilmoitin olevani aika ajoin päissäni valkoisten nappuloiden takia, joita joutuisin napsimaan hermosäryn takia. En tiedä, kuunneltiinko minua tai ymmärsikö kukaan kuulemaansa; mitenkään minua ei ainakaan kommentoitu... eikä sitäkään, kun kysyin päästyämme esityslistan kohtaan kahdeksan, mikä se juttu oli, mistä me kuutoskohdassa puhuimme. Kun sitten naputtelin sitä tietokoneelle, unohdin seiskakohdan asiat tyystin. Sitten kysyin kasvot häpeästä roihuten, mistä me nyt tässä ysissä oikeastaan puhuimmekaan; minä en nimittäin ollut kuullutkaan mistään yo-kunnan ja ainejärjestöjen välisestä saunaillasta, joka oli määrä pitää jo seuraavalla viikolla. Kysyttyäni ja korjattuani päivämäärän pari kertaa saatoin taas alkaa kiusaamaan hallitustovereitani kyselemällä jokaisen puheenvuoron päätteeksi, mitä nämä olivat sanoneet.
Ihmettelen vieläkin, miten heidän hermonsa kestivät; omani nimittäin olivat tyystin retaleina. Jos, ja arvatenkin kun, heitä otti aivoon minun surkea olotila ja surkeaakin surkeampi ajattelukykyni, he eivät sitä ainakaan näyttäneet, mistä röykkiöittäin kiitoksia heille.
Oli kuitenkin selvää, että paljon oli myös jäänyt epäselväksi, ainakin siltä minusta tuntui seistessäni eräänä iltana ainejärjestön kokouksen päätteeksi eteisessä suhraamassa päällystakkini kanssa. Hallituksellinen silmämunia liimautui joka puolelle minua, kuin olisin ollut eteiseen katon läpi pudonnut Vapauden patsas, joka vain oli liian päissään pystyäkseen pitämään soihtua kädessä. Työnsin käteni oikeaan hihaan, mutta vastaan tulevat ryttyiset nenäliinat puhuivat omaa törkyistä kieltään.
"Kaikki katsoo sinuun."
Kommentti kuului jostain oikealta... vai kuuluiko se takaa vai kenties molemmista suunnista, mitä väliä sillä oli, kun tiesin kaikkien töllistelevän minua siinä pienessä eteisessä painostavan hiljaisuuden keskellä. Sen samperin takin vetoketju ei suostunut menemään kiinni eikä ihme, kun en edes yrittänyt laittaa sitä kiinni. Käteni puristuivat nyrkkiin ja mielessäni huusin sadanviidenkymmenen desibelin voimalla:
"Painukaa helvettiin kaikki! Antakaa minun olla rauhassa!!!"

Paha, pahempi, pahin

En ole tässä pitänyt suurta ääntä karbamatsepiinin sivuvaikutuksista vain surkutellakseni omaa epävarmaa avuttomuuttani tai pelotellakseni toisia. Niin omituiselta kuin tämä ehkä kuulostaakin, haluan ennen muuta rauhoitella niitä, jotka joutuvat sitä käyttämään. Haluan sanoa, ettei tällaisia sivuvaikutuksia pidä säikähtää; ne kuuluvat osana lääkkeeseen siinä missä sen parantava vaikutuskin. Toitotan niistä myös siksi, ettei itselläni ollut niistä juuri mitään tietoa lääkityksen alettua; tiesin vain oikeastaan sen, mitä Pharmaca Fennicassa ja lääkkeen käyttöohjeissa sanottiin.
Pääsin kunnolla keskustelemaan toisen lääkettä käyttävän kanssa vasta seitsemän kuukauden kuluttua lääkityksen aloittamisesta. Kyseessä oli erittäin mukava epilepsiaa sairastava nuori mies, joka oli jo vuosia ollut kovalla lääkityksellä. Olinkin käydä itkemään siinä paikassa kuullessani, miten samantapaisia sivuvaikutuksia hänellekin oli lääkkeestä tullut. Vasta silloin uskalsin nimittäin myöntää, etteivät ne olleetkaan peräisin ylivilkkaasta mielikuvituksestani. Minä en ollut tulossa hulluksi niin kuin toisinaan olin aivan tosissani ajatellut.
Syksyllä kuitenkin, kun en vielä voinut olla sataprosenttisen varma asiasta, koin monia nöyryytyksen ja turhautumuksen täyttämiä hetkiä, jolloin olisin kaikkein mieluiten lukinnut itseni teräksiseen ikkunattomaan eristyskammioon.
Lähes päivittäin kiroilin puhelinlankoja pitkin eri puolelle Suomea, miten paljon paremmin asiat olisivatkaan olleet, jos ihmiset olisivat todella tienneet, mitä ihmettä elimistössäni oikein oli tekeillä. En rehellisesti sanoen vieläkään usko läheskään kaikkien tuttujeni tajunneen, mistä ihmeen vaivasta minä oikein kärsin. Se ei toisaalta ole ihmekään; nykymaailmassahan tuntuu vallitsevan käsitys, että kaikista kivuista voi päästä eroon särkylääkkeillä, vaikkapa ibuprofeenilla. Se, etteivät sellaiset tropit tehoa hermokipuun, oli jymy-yllätys minulle itsellenikin. Siksi ymmärränkin erittäin hyvin, että minua ja valkoisia juoponnappejani pidettiinkin joissain piireissä varsin outona ilmestyksenä.
Jatkoinkin itsepintaisesti asiasta tiedottamista oman naamaparkani suojelemiseksi ja ennen muuta kaikkien minuun kirjaimellisesti törmäilevien parhaaksi. Otin opettajia kiinni hihasta sopivan tilaisuuden tullen ja kerroin, että saattaisin aina silloin tällöin tulla humalassa kouluun, vaikken ollut ottanut tilkkaakaan viinaa. Kerroin kaikille niille, jotka olivat yhtään enemmän kanssani tekemisissä joko varovasti tai vähemmän varovasti, että aivojani ohjaili aine nimeltä karbamatsepiini.
Toisaalta minua vaivasi joskus vähän samantapainen ongelma kuin Hamlettia Shakespearen näytelmässä: "Ollako vai eikö olla?" Kertoa vai ollako kertomatta? Minusta tuntui, että vain kerjäsin huomiota ja myötätuntoa kertoessani harvinaisesta sairaudestani ja siitä, miten se ja sen hoito vaikuttivat elämääni. Toisaalta minusta taas tuntui, että välillä epämääräiseksi muuttuva käytökseni ja tapani piti selittää jollakin vedenpitävällä tavalla. Varsinkin myöhemmin, kun kaikki syömäni lämmin ruoka oli ensin jäähdytettävä, tuntui, että minulta suorastaan vaadittiin selitystä asiaan. Silti silmissäni pyöri kuva pienestä selkäni taakse jääneestä ihmisrykelmästä, jossa supatettiin, että "se Jonna aina vaan puhuu niistä terveysasioistaan... ja nyt sillä kuulemma on joku ihmeen hermosärky!" Typerää, mutta minkäs sitä päässä pyöriville ajatuksille aina teet!
Suurin osa lähipiiristäni sai kuitenkin maistaa kolmoishermosärkyä. Reaktioita tuli lattiasta kattoon. Monet olivat kauhuissaan ja päivittelivät ja voivottelivat, miten tällainen oli mahdollista. Suuri osa suhtautui asiallisen myötätuntoisesti ja vielä suurempi osa esitti kysymyksiä, lähinnä koskien sitä, mikä tämä tällainen tauti on ja että eikö sen hoitamiseen ollut muuta keinoa kuin myrkkyjen syöminen.
Vain yksi saamani reaktio todella satutti minua. Pidän itseäni melko vahvana ihmisenä, mutta kerrottuani eräälle ystävänäni pitämälleni henkilölle tilastani, hän todella onnistui vihlaisemaan minua syvältä tokaisemalla: "No on sitä paljon pahempaakin." Sitten alettiinkin puhua päivän säästä.
En toki odottanut, että hän olisi hypännyt kaulaani nyyhkyttäen ja voivotellen. En kaivannut minkään merkkistä sääliä, en hitossa, mutta en myöskään sitä, että kipuni sijoitettiin jollekin vertailuasteikolle. Ensinnäkin, sellaista vertailuasteikkoa ei voi olla olemassakaan, ja jos joku sellaisen on ajatellut rakentaa, heittäkööt suunnitelmansa lähimpään silppuriin ja työntäköön sormensa perään. Jokainen, joka kärsii kivusta, kärsii. Häntä koskee, sattuu, jomottaa, vihloo, pakottaa, polttaa... sanoja on loputon määrä, mutta yhteistä niille on se, että kipu on läsnä. Ja kun kipu on läsnä, se on paha asia sinäänsä. Siinä ei auta, vaikka jollakulla toisella olisi millaiset tuskat tahansa, sillä ne eivät vähennä omaa kipua. Ei myöskään tieto siitä, että esimerkiksi migreenikipua on luonnehdittu intensiivisemmäksi kuin neulan pistoa; jollakinhan saattaa olla tunto niin herkässä, että verikokeiden otto kysyy verta, hikeä ja kyyneleitä. Näin lyhyesti, ja selvästi, voisi sanoa, että kipuja ei pidä... ei, niitä EI SAA, vertailla keskenään, sillä erilaisia ovat kärsijät ja syytkin.
Sama pätee kaiken muunkinlaisiin vaikeuksiin. Jos jollakulla on vaikeaa, viimeinen asia, jonka hän kestää kuulla on, että "no, kyllä sillä toisella on paljon vaikeampaa." Tieto sen mystisen Jonkun Toisen vaikeuksista ei auta hittojakaan, sillä se ei tee omia vaikeuksia olemattomiksi vaan päin vastoin lisää niitä. Sitä voi nimittäin helposti käydä ajattelemaan, että "mitä minä nyt tässä omia vähäisiä pikkupulmiani pähkäilen, kun on sillä toisella asiat paljon pahemmin." Ja niin aikapommi alkaa tikittää, kunnes lopulta räjähtää, kun asianomainen ei enää jaksa kantaa taakkaansa yksin.
Tämä nimittäin tapahtui minullekin vuosia sitten. En ala kertoa siitä sen enempää muuta kuin sen, että painiskelin muutaman varsin kitkerän asian kimpussa. En kuitenkaan puhunut kenellekään mitään vaan ongelmat jäivät muhimaan, kunnes eräänä tammikuun aamuna heitin aamupalani keittiön seinään ja rääyin keuhkoni pihalle. Koulussa sain itkukohtauksen kesken opettajan kanssa käymäni keskustelun, mistä oli seurauksena, että vietin seuraavat puoli tuntia voimistelusalin lattialla pillittäen kasetilta tulevan huilumusiikin tahdissa sillä aikaa, kun opettaja soitti koulupsykologille. Seuraavan puolentoista vuoden ajan kävinkin säännöllisesti hänen luonaan keskustelemassa tilanteestani.
Nyt taidettiin eksyä jo luvattoman kauas hermoille käyvästä aiheesta, mutta ainakin sinun on ehkä helpompi ymmärtää mielialani sen niinsanotun ystäväni kanssa käydyn keskustelun jälkeen. Hän olisi voinut vaikka pitää minulle pitkät saarnat siitä, miten kamalaa se sitten vasta olisi, jos kalloni olisikin sahattu auki ja puolet aivoista kaivettu päästä ulos... tai jos vaikka suonissani olisi ollut enemmän solumyrkkyjä kuin verta. Jotain sen tapaista hänen ajatuksissaan nimittäin varmaan liikkui, mutta kuten sanoin, sellaiset ajatukset eivät lievitä kipuja vähimmässäkään määrin, kun hermolla on paha päivä.
Vertailulla voi siis olla arvaamattomia seurauksia, joita komparatiivin palvojat eivät ehkä tule edes ajatelleeksi. Sen sijaan erilaisten sairauksien ja muiden hankalien tilanteiden keskellä painijat voisivat yrittää joskus voimiensa mukaan lohdutella itseään sillä, kuka on ja mitä on. Tämä saattaa kuulostaa suorastaan mahdottoman vaikealta, mutta sitä se ei välttämättä ole. Esimerkiksi omalla kohdallani tällaiseen lohdutteluun saattaa riittää yksi aivan tavallinen päivä: Voin lähteä ulos milloin haluan, pystyn itse kävelemään, kuulen, mitä ympärilläni tapahtuu ja haistan ilmassa löyhyvät tuoksut. Voin syödä mitä haluan minkään allergian kiusaamatta, , voin pukeutua ehjiin hyväkuntoisiin vaatteisiin, minulla on oma koti, jossa on kaikkea sitä, mitä haluan ympärilleni, minulla on ihana koira... listaa voisi jatkaa loputtoman pitkälle. Vaikka jossain vaiheessa tulisikin mieleen, että minulla on myös kolmoishermosärky, se ei paina vaakakupissa yhtä paljon kuin nuo kaikki muut asiat, joita luettelin. Elämä maistuu kaikesta huolimatta mansikkajäätelöltä ja kinuskikastikkeelta, vaikka sekaan eksyy joskus greipinsiemeniäkin.
Vaikka tila nimeltä trigeminusneuralgia on todella kitkerää purtavaa, se ei tapa. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta, vaikka joskus tuntuisi siltä, että toivoisi kaikkea muuta. Verisuonet eivät siis ole lahoamassa alkutekijöihinsä eivätkä sähköiskumaiset kipukohtaukset saa piuhoja lopullisesti solmuun, vaikka siltä saattaisi tuntuakin. Jos siis papereissasi lukee diagnoosin kohdalla TRIGEMINUSNEURALGIA, voit onnitella itseäsi siitä, että tulet mitä todennäköisimmin vielä elämään monta vuotta maukasta elämää.

Matalapaineen aika

Kivut pysyivät täysin poissa syyskuun yhdenteentoista saakka, jolloin ne räjähtivät jälleen päälle, tosin täysin eri tavalla kuin olin pelännyt. Sinä päivänä olin treenannut kuin viimeistä päivää selkä- ja vatsalihaksia ja ajanut tunnin spinnipyörää. Hikisestä raatajasta ei kuitenkaan ollut äkkiä muuta jäljellä kuin nälästä ja pelosta puolipökerryksissä huojuva lihapatsas keskellä kuntosalia, jossa ainoa kuuluva ääni oli telkkarista pauhaava kauhu. En tiennyt, mitä oli tapahtunut, koska en nähnyt eteen enkä taakse. Kuulin vain asioita, joita en ollut uskaltanut kuunnella edes painajaisissani.
Kotona söin puolikkaan ruisleivän ja purkin rasvatonta vadelma-ananas-jogurttia ja muistin vasta sitten, että lääkkeeni oli jo yli kaksi tuntia myöhässä. Ajattelin, että mitä väliä sillä oli, minuunhan ei koskenut, koska olin aivan terve ihminen. Yhteiskunta maksoi minulle kallista lääketttä aivan turhaan, koska olin terve. Minuun ei koskenut hitto vieköön eikä ollut koskaan koskenutkaan. Niihin ihmisiin siellä savuavassa kaupungissa koski! He todella tiesivät, mitä kipu oli, en minä! He olisivat ansainneet hoivaa, hellyyttä ja huolenpitoa, en minä, joka luulin olevani sairas.
Toisaalta kuitenkin muisto kivuista tuntui nujertavammalta kuin koskaan. Pimeässä olohuoneessa irvistelin näkymättömälle peilikuvalleni ja huusin äänettömästi raivovärssyjä kolmoishermolleni; jotakin kun kaikesta kivusta oli syytettävä. Samalla mietin katkerana, että Osama Bim Laden jos kuka olisi ansainnut kunnon kolmoishermosäryn ja vieläpä molemmille puolille kasvoja!
Niinpä minä sitten otin lääkkeeni - pakkohan minun oli - sillä karbamatsepiinilääkitystä ei saa lopettaa ykskaks, ellei sitten halua saada epilepsiakohtausta. Se olikin ainoa syy, joka piti minut purkilla. Söin lääkkeitä, vaikka tiesin, etten olisi tarvinnut niitä. Kun vanhempani yrittivät kääntää kaikki maan kivet löytääkseen minulle kunnon hoitoa, yritin miettiä tapaa, jolla perustella heille hyvin, ettei mitään hoitoa tarvittaisi. Jouduin kuitenkin entistä useammin tilanteisiin, joissa minun oli syystä tai toisesta kerrottava kolmoishermosärystä läheisille ihmisille. Tiesin pettäväni heitä ja valehtelevani heille päin naamaa kertoessani viheliäisestä sairaudesta, jota en edes sairastanut. Keräsin itselleni vain sympatiaa väittämällä jonkin pienen hammastulehduksen olevan kolmoishermosärkyä; tulehduksen, joka kaiken lisäksi oli jo rauhoittunut! Mielessäni ei edes käväissyt klassinen kysymys "miksi juuri minä?!", koska minulle ei ollut tapahtunut mitään, miksi kysyä mitään sellaista.
Samoihin aikoihin aloin oikein toden teolla törttöillä, hörhöillä, puhua paskaa ja törmäillä ympäröivän maailman kanssa. Tunsin, ei vaan tiesin, miten ihminen toisensa jälkeen alkoi kartella minua. Minut kyllä haluttiin mukaan ainejärjestöihin ja muunlaiseen rientoon, mutta se jokin lämpöhiukkanen, joka edellisinä vuosina oli ollut, oli haihtunut taivaan tuuliin. Minulta puuttui ympäriltäni se jokin tarkemmin määrittelemätön sädekehä, jolla olin ennen loistanut yliopiston käytävillä, kuntosalilla, kaupoissa ja minne sitten ikinä meninkin. ahinta oli, että tiesin itse tuhonneeni sen syömällä lääkettä, jota en tarvinnut.
Seurauksena oli, että istuin yhä useammin ruokalassa ilman pöytäseuraa, kökötin luokassa kauempana muista ja ylipäätään olin enemmän yksin. Minusta oli tullut jokin ihmeellinen haamuolento, jolla vain oli minun ulkonäköni. Olen varma, ettei kukaan kartellut minua tietoisesti. Ihmisellä kuitenkin vaan ikävä kyllä sattuu olemaan myös se tiedostamaton osa, jonka tempuista me emme aina ole perillä ja joita me vielä vähemmän pystymme itse ohjailemaan. Sitä vain ehkä tahtomatta ajautuu kauemmas toisesta ihan niin kuin vaivihkaa, kunnes lopulta huomaa sen toisen olevan kaukana jossain nurkassa... ja se onkin sitten sen lorun loppu.
Vaikka tiesin tämän kaiken ja yritinkin koko aika pitää lippua korkealla, mustia pilviä alkoi kerääntyä yhä enemmän. Puhuin maratonpuheluita parhaan ystäväni kanssa ja ahdoin hänen korvansa täyteen yksinäisen naisen nyyhkysoppaa. Olen varma, että olisin hukkunut siihen hiuskarvaani myöten, jollei hän olisi halannut minua puhelinlankoja pitkin.
Itkua en kuitenkaan saanut tulemaan, vaikka kuinka yritin. En yleensäkään vetistele usein, mutta joskus mieltä on kerta kaikkiaan pakko huuhdella. Saatan joskus alkaa pillittää kesken kaunista kirkasta päivää ilman mitään järkevää syytä, koska minun vain on pakko saada itkeä. Elimistö tietää tarkkaan, milloin on tullut aika huuhdella kaikki mieleen kertynyt kuona pois. Ja nyt jos koska olisi ollut sen aika.
Uskon yhtenä suurena syynä olleen sen, että syövästä oli näyttänyt tulleen lähipiirissäni suoranainen kulkutauti. Vuoden mittaan toinen toisensa jälkeen sairastui syöpään, ja kun eräänä aurinkoisena syyskuun päivänä sain jälleen kuulla uudesta tapauksesta, en voinut muuta kuin istua tuoliin ja tuijottaa kattoon niin hyvin kuin taisin. Itkeä en voinut, sillä kyyneleitä ei enää ollut. Ne oli kaikki itketty pois.
Kyynelpommi räjähti vasta eräänä loppusyyskuun maanantaina soittaessani äidilleni. Hän oli ollut Valamon luostarissa -kurssilla ja hänen äänestään huokuva lepo ja rauha mursi viimeisenkin patoni. Itkin kuin en olisi muuta voinut, nyyhkin sanoja, joita ei ollut olemassakaan ja puristin luuria kuin hukkuva oljenkortta. Äiti antoi minun itkeä loppuun, mihin kului monta nenäliinallista. Sitten hän kertoi varanneensa minulle ajan suukirurgilta. Kuultuani, etteivät hän ja isäni vieläkään olleet luovuttaneet kolmoishermosäryn suhteen, aloin itkeä uudelleen. Vaikka suukirurgikin myöhemmin totesi saman, minkä jo kaikki muut olivat todenneet, eli ettei mitään epätavallista löytynyt, pidin tuota elettä erittäin lämpimänä. Minua palelsi niin, että kaikki lämmikkeet olivat tarpeen. Surin syöpään sairastuneita, surin terrori-iskussa menehtyneitä ja olin vihainen itselleni siitä, että söin yhteiskunnan piikkiin kalliita lääkkeitä itse keksimääni sairauteen. Vaikka minua oli koskenut, ja hiton paljon olikin, muistikuvat siitä olivat hajonneet sitä mukaa kun päivät ja pillerit kuluivat.
Lisäksi minua pelotti. En tiennyt tarkoin, mitä pelkäsin, mutta minä vain yksinkertaisesti olin kauhuissani. Öisin katselin painajaisia liukuhihnalta ja heräsin aina sekaviin ajatuksiin siitä, olinko tässä vai jossain muussa maailmassa. Pelkäsin pimeää mutta yhtä lailla valoa, pelkäsin sitä tuntematonta lääkettä, jota virtasi sisälläni, pelkäsin mahdollisesti joskus tulevia kipuja, pelkäsin tulossa olevia neljän tunnin lentoja Espanjaan ja takaisin ja sitä, mitä koneellemme tapahtuisi.
Päivien lyhetessä väsyin yhä enemmän. yliOpistolta tullessani saatoin olla niin poikki, että vain lysähdin säkkituoliin kuuntelemaan omaa hengitystäni. En jaksanut lähteä minnekään, mutta kuitenkin läksin, suurelta osin myös kiitos koirani, joka ei ymmärrettävästikään osaa suorittaa sosiaalisia tarpeitaan vessanpönttöön. Piristyin päästyäni toisten luo, vaikka nolasinkin itseni usein tavalla tai toisella. Onneksi tunsin niin paljon ihmisiä, ettei yksinäisyys ehtinyt imaista minua alas viemäreihin.
Yksi syy alakuloisuuteeni ja ennen muuta väsymykseeni selvisi lokakuun lopulla mennessäni tavalliseen tapaani luovuttamaan verta. Hemoglobiinini oli 85. Olin kyllä päässyt varsin alhaisiin lukemiin sillä alalla, mutta tuo oli kyllä parasta mihin pystyin. Päädyinkin lopulta sairaalaan, jossa minulle tiputettiin kaksi pussia punasoluja ja suolaliuosta. Tämä sattui tapahtumaan päivää ennen Espanjaan lähtöämme, ja jos paras ystäväni ei olisi ollut luonani ja hakenut minua sairaalasta, vanhempieni luo menevään aamujunaan ehtiminen olisi ollut mahdoton tehtävä. (Kerroin nimittäin vanhemmille sairaalareissusta vasta jälkikäteen, jotteivät he olisi rynnänneet paikalle keskeneräisten pakkauksien luota.)
Kun sitten soitin neurologilleni Espanjan suloisen auringon alta lintujen livertäessä, visertäessä ja pulputtaessa aamukonserttiaan, saatoin kertoa hänelle kivuttomia uutisia. Vaikka operaattori katsoikin parhaaksi lyödä lääkäriraukalle luurin korvaan kesken puhelun, hän ei antanut minulle päin korvia. Sen sijaan hän antoi kauan odottamani määräyksen keventää lääkitystä kolmesta tabletista kahteen.
Puhelun päätyttyä vietin hetken pation raikkaassa elämää kuhisevassa aamutuulessa ja vain nautin olostani. Kaksi tablettia oli yhtä kuin yksi plus yksi, eli ei juuri mitään! Aloin jo suorastaan tuntea, miten Espanjan ilma huuhtoi minusta karbamatsepiinia.
Se oli nyt ohi! Minulla saattoi olla pahoja kipuja, mutta lääkitys oli nujertanut ne kertaheitolla, eikä niitä enää tulisi!
Kun kolmea päivää myöhemmin astelin paljain jaloin suloisenkuumassa hiekassa leppoisasti aaltoilevan Välimeren rannalla, tunsin pienenpientä nipistelyä vasemmalla yläleuassani. Onnesta raukeana tokaisin mielessäni, että hampaankolooni oli päässyt luikertelemaan liian monta tomaatin siementä. Niin täydellisesti en kuitenkaan vielä koskaan ollut ollut väärässä.

Mandariinimatkalla Kipulassa

Espanjan aurinko, kastanjetit ja äyriäiset sekä vahva rautalääkitys tekivät tehtävänsä; mielialani kipusi kovaa vauhtia nollalukemista lähelle hellerajaa. Vaikka Helsingissä mittari olikin painunut parin asteen verran miinuspuolelle ja vaikka meitä oli vastassa eloton ja lehdetön alkutalven aamuyö,
tunsin itseni levänneeksi. Kaikki kipuni, pelkoni ja väsymykseni olivat jääneet sinne tuhansien kilometrien päähän, ja edessä häämötti jotain aivan muuta...
Varmaankin tämä lähes huumaava tunne esti minua näkemästä, miten tilanne todellisuudessa oli. Jouduin yhä keskeyttämään treenini tämäntästä ja spinnipyörän selässä ollessani tuntui kuin olisin polkenut jatkuvasti ylämäkeä. Jotkut ihmiset karttelivat minua niin kuin ennenkin, vaikka olin entistä harvemmin pilleritökkyrässä. Mikään ei kuitenkaan häirinnyt minua, koska olin saamassa jälleen kiinni normaalista elämästä.
Kun aloin tuntea ensimmäisiä nipistyksiä vasemmanpuoleisten ylähampaiden alla, ajattelin niiden olevan jonkinlainen jälkireaktio kaikesta tapahtuneesta tai, niin kuin asiantuntijat sen hienosti ilmaisevat, jotain täysin psykosomaattista. Jätinkin ne omaan arvoonsa, kunnes ne eräänä päivänä eivät enää jääneet pelkän nipistelyn tasolle. Nyt yläleukaani jo ajoittain jomotti.
Mainitsin asiasta ohimennen puhelimessa äidilleni, mutta olimme molemmat sitä mieltä, että jatkaisin ilman muuta kahdella tabletilla. Näin jälkeen päin olen miettinyt, olisiko kaikki mennyt toisin, jos olisin tuolloin antanut järjen käydä itsepäisyyteni edellä ja lisännyt lääkeannosta. Neurologini oli nimittäin selvästi sanonut, että niin tulisi tehdä heti, jos oireita alkaisi ilmaantua. Mutta oireita mistä? Eihän minulla hitto vieköön ollut edes mitään sairautta, joka olisi voinut oirehtia!
Vain joitakin päiviä myöhemmin ajoittainen jomotus yltyi ajoittaiseksi pakotukseksi, joka jo selvästi haittasi elämääni. Hammasta purren vakuutin kuitenkin vanhemmilleni ja ystävilleni, että "kyllä tämä tästä" ja että minä kyllä kitkuttelisin kahdella tabletilla seuraavaan helmikuun alussa olevaan puhelinaikaan saakka, vaikka mikä olisi.
Mielessäni kuitenkin tiesin, että nyt jos koska puhuin paskaa isolla P:llä... ja vieläpä selvin päin. Kun sitten vain muutamaa yötä myöhemmin heräsin raastavaan repivään kipukohtaukseen, myönsin hävinneeni 6-0. Rusensin lääkepurkkia rintaani vasten ja totesin tuskaisesti, että SAISIN ottaa seuraavan tabletin vasta aamulla.
Kuin kohtalon ivaa, olin sinä päivänä lähdössä jälleen Kouvolaan parhaan ystäväni luo. Raahauduin opistolle kahden täyteenlastatun rinkan kanssa, joista toiseen olin päälimmäiseksi pakannut muovipussiin banaanin. Iltapäivällä, kun viimeinenkin luennoitsija oli suvainnut lopettaa, ahmaisin sen sisääni. Päälle ahmaisin kolmesataa milligrammaa karbamatsepiinia. Junassa, jossa leijuin jossain unen ja valveen välimailla kipujen vuoksi huonosti nukutun yön jälkeen, huusin äänettömiä hätähuutoja yläkerran konehuoneen duunareille, että he pysäyttäisivät kivun, ennen kuin se ehtisi pysäyttää minut.
Itsepäisen ylpeilijän avunhuudoille kuitenkin vain naurettiin.
Milloin en vaikeroinut yhtenä tuskaisena lihakasana siinä jo niin tutuksi tulleessa säkkituolissa, rusensin lääkepurkkia rintaani vasten. Nuuhkin karbamatsepiinista lähtevää ihananliimaista tuoksua, työnsin jopa nenäni sisälle purkkiin niin pitkälle kuin sain ja itkin ja rukoilin, että tuo vihaamani aine saisi kipunoivan hermoni rauhoittumaan.
Jouduin tämäntästä pyytämään anteeksi ystävältäni mykkäkoulua; kohtauksen alkaessa ei nimittäin reiluun kymmeneen minuuttiin ollut puhettakaan puhumisesta. Tajuntaani mahtui vain kipua, tuskaa, repivää roihuamista ja ystäväni avuttomien käsien ääntä, joilla hän ei pystyisi minua mitenkään auttamaan, vaikka olisi halunnutkin.
Milloin en kipuillut, yritin olla täysipainoisesti ystäväni kanssa. Ohjelmaan kuului tälläkin kertaa kahden törpön törttöilyä Kouvolan valtavissa ruokakaupoissa ja tällä kertaa kyse olikin kunnon törttöilystä. Olen aina ollut heikkona makeiden mandariinien perään, ja kun näin niitä hedelmäosastolla, en voinut vastustaa kiusausta. Huikkasin ystävälleni, että kävisin nappaamassa muutaman mukaan, mutta kun sitten hetkeä myöhemmin yritin tavoittaa häntä uudestaan, hän olikin haihtunut näkyvistä. Hakkasin kepilläni lattiaa, jotta hän kuulisi, missä oikein lymyilin, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Olisin voinut vaikka kiljua kurkkuni käyttökelvottomaan kuntoon yhtä huonolla menestyksellä. Niinpä asia oli ratkaistava kännykkäoperaattorin eduksi. Mietimme jälkeenpäin, millainen näky mahdoimmekaan olla seistä töröttäessämme viiden metrin päässä toisistamme puhumassa toisillemme kännykällä.
Sunnuntaina, kolmen päivän tiukan erän jälkeen, lääke vihdoin sai otteen kivusta. Samana päivänä minun tietenkin oli myös määrä lähteä ystäväni luota. Vanhempieni luona puhuin hänen kanssaan sitten täysin kivuttoman puhelun. Karbamatsepiini oli jälleen näyttänyt, mihin pystyi, vaikkakin se olisi mielestäni kyllä voinut tapahtua muutamaa päivää aikaisemmin. Jo kaksi perättäistä vierailua ystäväni luona olivat olleet yhtä vikinää ja vinkumista, vaikka suunnitelmissa oli ollut jotain kerrassaan muuta. Ei ollut mielestäni oikein, että ystäväni joutui näkemään minut sellaisena kuin olin; minun olisi tullut ottaa iskut vastaan yksin jossain äänieristetyssä ja ikkunattomassa tilassa, jossa ketään minulle läheistä ei olisi ollut mailla halmeilla. Silti olin enemmän kuin kiitollinen siitä, että joku välittävä ihminen oli lähelläni pahimmissakin tuskan pyörteissä.
Olin enemän kuin kiitollinen siitäkin, miten karbamatsepiini oli taas kerran tullut "ojentamaan auttavan kätensä", vaikka vielä paria viikkoa aikaisemmin olisin mielihyvin vetänyt tabletit alas lähimmästä vessasta. Olin niin huumautunut siitä, että pystyisin taas jatkamaan normaalia elämääni, etten huomannut, miten se hetki hetkeltä mureni käsiini.

Viikonloppuvieraana hermohirviö

Vain muutamaa päivää myöhemmin, ollessani jälleen kotona Savonlinnassa, äitini soitti minulle. Olin juuri tullut spinningistä, mikä merkitsi sitä, että bensamittarini oli pahasti punaisen puolella. En ymmärrettävästikään pysty palauttamaan tarkoin mieliini sitä, mistä me keskustelimme; muistan vain sen, miten tuo puhelu päättyi.
"Äiti, minun pitää nyt lopettaa." Sen sijaan, että olisin pidellyt luuria kevyemmin niin kuin tavallisesti puhelun loppumetreillä, rusensin sitä korvaani vasten kuin imaistakseni kaiken siitä tulevan korvakäytävieni syövereihin. Toinen käsi oli painautuneena vasten otsaa, joka oli alkanut kurtistua kuin epämuodostunut sämpylä uunissa.
"Minua alkaa koskea."
Ynähdettyäni, että kaikki oli muuten varmasti okei, lysähdin tuolille epämääräiseen asentoon ja annoin kivun tulla, muutakaan kun en voinut... ja se tuli. Se tuli nasta laudassa punaisesta liikennevalosta välittämättä. Se ajoi vastaantulevan kaistalla ja rysähti sadankahdeksankymmenen kilometrin tuntinopeudella päin sitä ohutta seinää, jonka karbamatsepiini oli onnistunut rakentaa minun ja sen välille.
Kohtaus, joka sillä kertaa kesti vain viisi minuuttia, jäi sen päivän ainoaksi. Seuraavana päivänä niitä kuitenkin tuli jo useammin. Sitä seuraavana päivänä, joka oli perjantai, marraskuun viimeinen ja lähes tarkalleen kolmen kuukauden päässä ensimmäisestä kivuttomasta päivästäni, kävin viimeisen kerran spinningissä sinä vuonna. Tuon päivän jälkeen elämääni mahtui pelkkää kipua.
Kivusta tuli sääntö, josta oli vain muutama poikkeus nimittäin ne hetket, jolloin leijuin mitään mistään tietämättä Höyhensaarten untuvataivaalla. Jos elokuiset kivut olivat olleet pahoja, nämä joulukuun alottajaiskivut olivat sietämättömiä. Syödä sain silloin, kun Herra Hermolle sattui sopimaan. Yleensä sulatin pussin pehmeitä sekavihanneksia, jotka sitten hotasin miltei pureksimatta naamaan, kun kipu hellitti. Joskus ruokailuun saattoi kulua pitkänkin aikaa, kun kohtaus pääsi yllättämään kesken mahantäyttöpuuhien. Ei auttanut muu kuin pudottaa vetimet pöydälle ja ottaa mahdollisimman mukava asento niiden kymmenen minuutin ajaksi, jotka kohtaus yleensä nielaisi elämästäni. Sänkyyn en lähtenyt rymyämään, koska halusin päästä syömään heti kivun napsahdettua pois päältä. Tämä siksi, että uusi kohtaus saattoi alkaa heti edellisen perään.
Olin joitain viikkoja aikaisemmin saanut viimein sähköpostiyhteyden erääseen kolmoishermosärystä kärsivään mieheen, jolla tämä vaiva oli arvatenkin ollut jo vuosia. Hän kertoi, miten hänen vanhempansa olivat ostaneet hänelle mehulingon, jotta hänen onnistuisi saada edes jotain ravitsevaa sisäänsä; pureskelu kun on yksi tapa hankkia kipukohtaus. Niin huonosti eivät asiani sentään aivan olleet. Vaikka pureskelu laittoikin hermot soimaan, sain kuitenkin vielä pysyä kiinteän ruuan puolella. Ajatukset ellottavista vihannesmehuista kuitenkin lyllersivät mielessäni useammin kuin kerran vietettyäni joskus kokonaisen tunnin yhden ruokalautasen ääressä.
Milloin en itkenyt kyyneleetöntä itkua tilanteeni vuoksi, olin väsynyt, poikki, rikki ja katki. Kipu imi voimiani sitä mukaa kun sekunnit ja minuutit matelivat. Nukkumaan en kuitenkaan päässyt, sillä minun oli edelleenkin ulkoilutettava koiraani säännöllisesti, ellen sitten halunnut olohuoneeni muuttuvan koirakäymäläksi. Ulkoilutus aiheutti lisää kipua; Pakkasherra Ja Tuulityttö nimittäin olivat päättäneet ottaa vallan käsiinsä. Tämä tarkoitti, että hyiset lonkerot luikertelivat kaikkialla siellä, minne toppatakki ja hattu eivät yltäneet. Ja koska takkini päättyy kaula-aukkoon niin kuin takit yleensä, jäivät kasvoni lähes paljaiksi. Lenkiltä tultua minua oli usein myös vastassa lämmönmuutos kymmenen asteen pakkasen paukkeesta kahdenkymmenen asteen huoneeseen, mikä merkitsi väistämättä tuttavuutta neuralgian käytännön kanssa. Kiroilinkin usein ääneen ja äänettömästi, että miksi -tissä minulla pitää olla riesanani tällainen -tanan rakki joka ei -kele vieköön osaa edes itse mennä ulos! Lopulta tilanne alkoi mennä niin tuskaiseksi, että talomme piha sai uuden uskollisen lannoituskoneen siksi, kunnes kipuni saatiin hallintaan. Aloin myöskin käyttää hattua, jossa on kasvoille ja korville käännettävät läpät, jotka estävät tehokkaasti kylmyyttä pääsemästä luihin ja ytimiin.
Niin paljon kun koirani joskus raivostutti, kiukutti ja inhottikin minua, en olisi edes voinut kuvitella elämääni ilman sitä. Painoin tämäntästä kipuilevat kasvoni sen pehmeää tuoksuvaa turkkia vasten ja itkin siihen märän läntin toisensa perään. Parempaa puudutusainetta en kotoani löytänyt. Jääpussit olin unohtanut jo ajat sitten, sillä niistä kipuni tulivat vain pahemmiksi. Eräänä iltana kipukohtauksen tultua olohuoneessa, laitoin kannettavan cd-soittimeni lähes täysille ja siihen soimaan erään kappaleen, josta pidin erityisen kovasti. Yritin siten saada ajatuksiani pois kivusta. Sen kohtauksen ajan se auttoikin, mutta jouduttuani silloin kuuntelemaan kappaleen kolme kertaa läpi, se ei seuraavalla kerralla enää tehonnut nimeksikään.
Sen lisäksi, että kasvojani kivisti, kärsin viheliäisimmästä päänsärystä mitä muistan koskaan kärsineeni. Migreeniin taipuvaisena päätäni on toki koskenut välillä hyvinkin kovaa, mutta tuota joulukuista kipua pahempaa en edes pysty kuvittelemaan. Joku oli kerta kaikkiaan päättänyt porautua tylpällä käsiporalla vasemman ohimon kautta aivoihini, ilman puudutusta, mitenkäs muutenkaan. Yksi pieni reikä ei tosin riittänyt vaan rei'än oli oltava iso, valtava aukko, jota pitkin saattoi nuljutella aivoissa pitkää terävää lihaveistä. Vaikka aivot eivät tunne eikä sen puoleen pääkallon luukaan, noin ajatuksen tasolla pääsee näin ehkä parhaiten jyvälle siitä, miten asiat olivat.
Söin särkylääkkeitä kuin suklaakonvehteja tosin sillä erotuksella, että konvehteja yleensä imeskellään pitkään. Tehon puolesta olisin kuitenkin yhtä hyvin voinut syödäkin konvehteja: Ostamista nopeavaikutteisista ibuprofeenikapseleistakaan ei nimittäin ollut minkäänlaista apua. En edes viitsi ajatella, millaisia määriä särkylääkkeitä todella popsin; tiedän vain annoksen olleen niin suuren, että sillä olisi kyllä luullut lähtevän kivun kuin kivun. Uuden kiputabletin pyöriessä kielelläni mielessäni kai pyöri naurettava ajatus, että "josko tämä nyt tällä kertaa auttaisi." Ei siis ollut mikään ihme, että minun oli myöhemmin vaikea lopettaa särkylääkkeiden säännöllistä käyttöä. Lopulta keksin sulkea särkylääkepakkaukseni teipillä, jonka saisi auki vasta todella hätätapauksessa. Myös ystäväni muutamat järjen sanat saivat minut tajuamaan koko tilanteen nurinkurisuuden: Popsin sitä enemmän särkylääkkeitä mitä kipeämmäksi tulin, mutta aiheuttaen vain elimistöparalleni lisää rasitusta.
Niinpä niin, elimistöparalle, johon kuului kaivintyömaaksi muuttunut pää ja happojärveksi muuttuneet kasvot! Sillä hetkellä se ihminen tuntui joltakin aivan muulta kuin minulta; minä vain olin sairastanut hänen tautiaan ja syönyt hänen lääkkeitään jo lähes neljän kuukauden ajan. Minä vain olin kärsinyt kaikki lääkityksen haittavaikutukset sillä aikaa, kun se toinen oli vain makoillut jossain näkymättömissä. Se oli väärin, niin maan hiton väärin, ja niin maan hiton kaukana totuudesta. Kelluessani siinä tuskameressä jaksamatta mennä mihinkään tai tehdä juuri muuta kuin lukea ja kuunnella radiota, minä lopulta tajusin sen: Tuo mystinen ihminen, jonka hoitoa olin saanut, olinkin minä itse! Oma vääristynyt kuvani katsoi minua rikkinäisestä peilistä, jonka yläpuolelle oli kirjoitettu neonpunaisin kirjaimin: Sinulla on kolmoishermosärky, halusit sinä niin tai et.
Koko sen kirotun neljän kuukauden ajan olin syönyt omia lääkkeitäni, joita neurologiNI oli määrännyt minulle pitääkseen minut kivuttomana. Samasta syystä yhteiskunta myös osti niitä MINULLE. Minun ei haluttu vaikeroivan vaan elävän - olevan, tulevan ja menevän - niin kuin kaikkien toistenkin. En pystynyt olemaan ilman karbamatsepiinia enkä tulemaankaan mistään, koska en edes mennyt mihinkään!
Kysymykset, joita minun kaiken järjen mukaan olisi pitänyt esittää jo ajat sitten, räpsähtelivät nyt yksitellen säröiseen peiliin: Miksi juuri minä? Mitä sellaista pahaa minä olen tehnyt, että joudun kärsimään näistä hornamaisista kivuista? Missä olen tehnyt väärin, vaikka olen aina - tai lähestulkoon aina - yrittänyt tehdä, niin kuin on oikein?! Nämä olivat hyviä kysymyksiä mutta huonoja siksi, ettei niihin ollut tyhjentävää vastausta. Minun oli siis vain tyydyttävä osaani eli pärjättävä kipujeni kanssa niin surkean hyvin kuin vain pystyin tietämättä, miksi ne rälläsivät siinä minun kasvoissani.
Nyt varmaan ihmettelet, miksen vain ottanut kipuja kyytiini ja ajanut niiden kanssa lähimmälle ensiapupolille. Tähän oli monta hyvää ja vielä useampia vähemmän hyviä syitä. Hyvistä voisi mainita sen, että neurologini, niin kuin monet nyky-Suomen työläiset, teki viisipäiväistä viikkoa. Vaikka ehkä olisinkin jollain vippaskonstilla saanut jostain päin aurinkokuntaa kiinni jonkun toisen hermolääkärin, ajatus kaiken kertomisesta taas kerran alusta asti tuntui suorastaan tuskastuttavan inhottavalta. Vähemmän hyvistä syistä voisi mainita luonteelleni tyypillisen itsepäisyyden. Minä kuuluin niihin, jotka älyävät mennä lääkärille vasta, kun umpisuoli on puhkeamaisillaan tai flunssakuume levinnyt keuhkoihin saakka. Hävettävä myöntää, mutta myönnettävä on: Häpeä sumentaa monesti järjen, ihmisen parhaan puolustuskeinon. Jotten nyt joutuisi aivan mahdottomaan valoon, mainitsen vielä yhden niistä hyvistä syistä kotona pysyttelemiseen: Ensiapupolilla minulle ei olisi voitu antaa minkäänlaista kipupiikkiä tai -pilleriä, koska kyseessä todella näytti olleen hermosärky, johon tavanomaiset kipulääkkeet eivät pahemmin pure.
Niinpä vain olin ja odotin, tuskailin ja vielä vain odotin, vaikka maailman kelloista tuntuivat patterit olevan täysin lopussa. Kun maanantai sitten viimein suvaitsi alkaa, olin niin väsynyt, että jaksoin tuskin iloita siitä. Ainoa asia, mitä todella jaksoin, oli pelätä: pelätä aina uudestaan jauudestaan alkavia kipuja, jotka eivät millään suostuneet menemään pois. Olin ajautunut syvälle maan alle, pitkään pimeään tunneliin, jonka jokaisesta vastaan tulevasta lampusta paloi sulake aina, kun onnistuin raahautumaan kohdalle. Silti jossain mieleni syövereissä tiesin, että lamppujakin oli mahdollista korjata. Valoa saattaisi vielä olla näkyvissä.

Kammottava puhelu neurologille

Olin maanantaiaamuksi laittanut kaksi kelloa soimaan, jotta varmasti olisin pystyssä tasan kahdeksalta, jolloin neurologian klinikka avaisi ovensa ja puhelinlinjansa. Olin ylhäällä kuitenkin jo hyvissä ajoin, mikä johtui varmasti huonovointisuudestani. Se puolestaan johtui kipujen lisäksi
varsin ikävästä asiasta nimeltä puhelinkammo, joka on jo vuosia antanut kitkerän makunsa elämäni pehmeään vaniljakiisseliin. Vaikka puhua pälpätän kuin papupata, minua jännittää soitella tuntemattomille ja joskus tutuillekin ihmisille, varsinkin heidän koteihinsa. Aivan erityisesti jännitän kuitenkin lääkäreille soittelua. Uskon kaiken juontavan juurensa muksuusajoiltani, jolloin opettelin pyöritettävän puhelimen saloja. Pyörittelin numerokiekkoa milloin mitenkin päin, valitettavasti kylläkin luurin ollessa pois paikoiltaan. Vielä valitettavampaa oli kuitenkin kiinnostukseni nollan vieressä olevaan väkäseen, ja koska sormeni välillä jumiutuivat siihen, saatoin pyöritellä kolmekin nollaa peräjälkeen. Kolmivuotiaan maailmankuvaan ei tietenkään sisältynyt hätäkeskusta, jonka vakioasiakkaaksi minä tulin. Olenkin varmaan soitellut useampia hätäpuheluita kuin moni ikäiseni.
Hätäkeskustyöntekjöiden hermot, jotka jo muutenkin ovat vaativan työn vuoksi kovilla, kuitenkin alkoivat pikkuhiljaa kuumeta, kunnes sitten tuli päivä, jolloin linjan toisesta päästä kuului kipakka naisäänellä lausuttu käsky: Lopetahan Jonna tuo soittelu." Siihen loppuivat puhelimenkäyttöharjoitukset, mutta myöskin muunlainen puhelimen käyttö.
Tuona Unelman nimipäivänä vuonna 2001 puhelinkammoni tuntui rusentavammalta kuin pitkään aikaan. Änkyttäessäni puhelimeen vastanneelle etunimettömälle sairaanhoitajalle tilannettani, tunsin itseni kuitenkin kuin joksikin suurikokoiseksi virtuaaliolennoksi, jolle joku oli osuvasti antanut nimen Nössö. Hiljaisen viikonlopun jälkeen ääneni kuulosti itikan ininältä, enkä tahtonut saada puheestani mitään selvää. Ystävälliseksi osoittautunut hoitaja lupasi kysellä ohjeita neurologiltani ja pyysi minua soittamaan uudestaan neljän tunnin kuluttua.
Käväistyäni Nukkumatin luona kahvilla ja autettuani häntä tiskaamisessa soitin uudestaan. Puhelimeen vastasi tällä kertaa ampiaiselta kuulostava naishoitaja, joka lopetti itikan ininän lyhyeen ja lähti kysymään asiastani joltakulta toiselta. Kohta aamulla vastannut jäätelömäisellä äänellä puhuva hoitaja tuli onnekseni linjoille ja kertoi vielä suuremmaksi onnekseni, että neurologini oli järjestänyt minulle puhelinajan heti huomisaamuksi, vaikka kaikki puhelinajat olivatkin listan mukaan olleet täynnä. Istuin voipuneena sohvalla ja huusin mielessäni yläkerran konehuoneen duunareille monet kiitokset siitä, että olin juuri tuon neurologin hoidossa.
Seuraavana aamuna yöpöydälläni oli herättämässä kolme kelloa, joista yksikään ei kuitenkaan ehtinyt inahtaakaan. Istuin jo kauan ennen kahdeksaa työpöytäni ääressä paria kelloa samanaikaisesti tuijottaen jahdaten korvillani makuuhuoneessa pauhaavan radion ilmoittamia kellonaikoja. Olin edellisenä iltana kirjoittanut mahdollisimman tarkat kuvaukset oireistani, koska pelkäsin jättäväni pois jotain olennaista. Niin olenkin tehnyt aina siitä kerrasta lähtien, ja jos kyse on ollut muusta kuin puhelinajasta, olen tulostanut oireluettelon ja antanut sen lääkärille luettavaksi. Kirjoitan tähän luetteloon ylös myös käyttämäni muut lääkkeet, sairastamani sairaudet, tehdyt toimenpiteet ja niissä tehdyt mahdolliset havainnot.
Kävinkin laatimani listan kohta kohdalta läpi saatuani neurologini vihdoinkin langan päähän. Hän kuunteli asialliseen tapaansa antaen minun inistä rauhassa aariani alusta loppuun. Sitten sainkin kuulla uutisia, jotka vielä reilut kolme kuukautta sitten olisivat saaneet minut rääkäisemään terveyskeskuslääkärille tärykalvovauriot: Lääkeannostani puolintoistakertaistettaisiin eli saisin nauttia aiemman kolmen tabletin sijasta kolme kertaa puolitoista tablettia päivässä. Nyt otin päätöksen vain helpottuneena vastaan: Kun kerran karbamatsepiini pystyi antamaan kivulle potut pottuina, minä söisin ne potutja vieläpä oikein voin kanssa. Vaikka annokseen kuuluisi myös suurempia sivuvaikutusjärkäleitä, en napsisi niitä pois niin kuin minulla on tapana tehdä salaatissa oleville juustokuutioille; haukkaisin vain menemään niin, että rasvaa tursuisi suupielistä.
Kuin pisteeksi ajatukselle suhautin suhisevan lenkkipukuni yöpaitani päälle ja vein koirani ulos asioille. No, jos nyt aivan rehellinen olen, mihin yleensä pyrin, lähdin palelluttamaan itseäni puhtaasti itsekkäistä syistä. Minulla saattoi nimittäin olla tiedossa pidennetty versio yöunista, eikä koirulainen varmasti jaksaisi odotella heräämistäni vaan tulisi tökkimään ja mikä inhottavinta, nuolemaan naamaani nukkuessani...
Nuukahtaneet aivoni ja karbamatsepiini tekivätkin loistavaa yhteistyötä, sillä nukkua röhisin kuusi tuntia yhteen syssyyn. Herätessäni iltapäiväkahviaikaan muistin sinä päivänä Olavinlinnassa pidettävät ylioppilaskunnan pikkujoulut, joihin olin täydellä tohinalla ollut menossa mukaan. Ajatus korkokengillä hoippumisesta Olavinlinnan rösöisellä kivilattialla pää täynnä lääkettä tuntui pähkähullulta; nilkan nyrjäyttäminen oli nyt viimeinen asia, mitä kaipasin. Niinpä jäinkin juhlimaan kotiin Kauniiden ja rohkeiden kanssa, kun muut törttösivät pitkin linnaa, aikamoisessa pikkujoulukunnossa kuulemma. En siis menettänyt juuri muuta kuin sen ideaalisiteen nilkastani.

Harmeja hampaankolossa

Suureksi helpotukseksi sain todeta, että kipukohtaukset alkoivat jo muutamassa tunnissa menettää terävää kärkeään, ja niitä alkoi tulla myös harvemmin. Seuraavan aamun tunnelmani olivat kuitenkin kaikkea muuta kuin helpotusta huokuvat. Heräsin outoon tuskaiseen tunteeseen suussani, ja kun yritin myöhemmin haukata palasen näkkileipää, se jäi pelkäksi yritykseksi: Taaimmainen vasen yläposkihampaani tuntui nimittäin siltä kuin joku olisi pumpannut sen täyteen ampiaisen myrkkyä. Kaikenlaisen kiinteän saattoi siis unohtaa, ja syödessäni ylikypsää lihaliemeen keitettyä riisiä oli varottava tarkoin, ettei hampaaseen osunut mikään.
Hammaslääkäri, jonka luo pääsin jo samana iltapäivänä, joutui pistämään ikeneen kaikkiaan neljä puudutuspiikkiä, ennen kuin pystyin edes jotenkuten puremaan suuhun laitettua väripaperia. Omituisinta oli kuitenkin, että röntgenkuvat osoittivat hampaan olevan suorastaan primakunnossa; sen avaamista ja juuripaikan tekemistä ei siis katsottu hyvällä silmällä. Hammasta sen sijaan hiottiin yli puoli tuntia vaikka minkämoisilla jurnuttimilla, minkä jälkeen ryntäsin kotiin jääkaappia tyhjentämään, jotta ehtisin saada mahdollisimman paljon mahantäytettä ennen puudutuksen häviämistä.
On suorastaan julmaa kohtalolta, että kaikki kivut tulevat joko viikonloppuina tai jonain muuna pyhäpäivänä. Niinpä minäkin kipuilin itsenäisyyspäivän aina lipunnostosta linnan juhliin saakka. "Fiksuna naisena" olin tietenkin ostanut pihvilihaa paistettavaksi, mikä oli se viimeisin mahdollinen ruokalaji siinä tilanteessa. Paistettavahan se kuitenkin oli, ja mahani kun kurni jo Maamme-laulun epävireistä versiota, istuuduin päättävästi pöydän ääreen. Syömiseni oli varmaan mielenkiintoisen näköistä, sillä jouduin pitämään suutani koko aika auki, jotta hampaat osuisivat mahdollisimman vähän vastakkain, ja kun pihviä yleensä pureskellaan pitkään, seuraukset lienevät varsin hyvin kuviteltavissa. Noin tunti siinä meni, mutta mahaan se pihvinrötkäle sitten lopulta päätyi!
Jäätelöä pystyin syömään mielin määrin, ja sitä tulikin kauhottua aamusta iltaan. En edes vaivautunut käyttämään annoskulhoa vaan annoin mennä suoraan paketista; kun kyseessä kerran oli melkein ainoa ravinnonlähde, annoin itselleni luvan syödä sen miten mielin!
Perjantaina, seuraavana arkipäivänä, tuskani joutui jälleen tekemään tietä rohkeudelle, kun soitin terveyskeskukseen. Vaikka puhelimeen vastannut henkilö kuulostikin siltä kuin olisi niellyt muutaman lusikallisen rikkihappoa, sain silti hammaslääkäriajan iltapäiväksi. Tällä kertaa murheenkryyni sai tutaa vinkuvasta ja tärisevästä porasta, joka jurnutti kaikki sen kolme juurikanavaa apposen auki. Vaikka tehokkaan tuntuinen lääkäri varmaan olikin antanut minulle miltei luvattomat määrät puudutusainetta, jokainen juurineulan rasahdus tuntui luuytimissä saakka.
Vasta kotisohvalla tajusin, että yksi hampaistani oli pysyvästi kuollut; kaikki sen sisällä oleva elämä oli rapsutettu pois ja imetty viemäriin kuin likaliete. Muistona minulla oli vain epämääräiseltä tuntuva möykky takahampaassa ja maku, joka toi mieleen neilikalla maustetun sementtikakun.
Jo ennen kaiken puudutusaineen häviämistä sain kauhukseni todeta, että edessä olisi jälleen yksi mössöviikonloppu; vaikka hampaassa ei kaiken järjen mukaan pitänyt olla enää minkäänlaista hermotoimintaa, sitä koski edelleen varsin kiitettävästi. Tuo nimenomainen kipuilu oli kuitenkin paljastava johtolanka rikoksessa, johon olin syyllistynyt jo kuukausia: Olin nimittäin alkanut purra hammasta nukkuessani.
Sain itseni kiinni itse teosta tuona joulukuun toisena viikonloppuna havahtuessani yöllä kovaan painekipuun poskihampaassani. Uniset aivoni havaitsivat myös, että syynä tuohon kipuun olivat julmat alahampaani, jotka rusentuivat koko miehistön voimin yläleukaani ja siten myöskin kipeää hammasta vastaan. Silmissäni oli kuitenkin liikaa unihiekkaa, jotta olisin jaksanut avata niitä, saati sitten suutani, joten karkasin Höyhensaarille hampaitteni jatkaessa toistensa terrorisointia kaikessa rauhassa.
Heti lääkityksen alettua huomasin, että uneni laatu alkoi huonota. Nukuin tosin edelleenkin valtavat määrät, mutta olin herättyäni väsynyt ja vailla unelta normaalisti saamaani virkistystä. Nukuin jonkinlaista unetonta lääkeunta, johon vain vaivuin illalla ja josta heräsin aamulla. Sanomattakin on selvää, että tällainen alkoi ajan myötä todella käydä hermoille, mistä oli seurauksena tämä niin paljon puhuttu stressi. Kun soppaan vielä lisäsi sen, että mahdolliset uudet kipukohtaukset pelottivat minua, maku ei siitä parantunut.
Keväällä hampaissani ei näkynyt minkäänmoisia purennan merkkejä, kun taas jouluna pientä kulumista oli jo nähtävissä. Kun olin öisin rusentanut hampaita yhteen, kova paine oli hammaslääkärin mielestä vioittanut yhtä niistä sen verran pahasti, että tuloksena oli silkkaa särkyä. Siitäpä syystä myös juurihoidon tekeminen vaati verta, hikeä ja kyyneleitä. Hammaslääkärin olikin pidettävä toisessa kädessä jatkuvasti puudutuspiikkiä, kun teoriassa tunnuton hammas rääkäisi vastalauseeksi kaikelle mitä tehtiin.
Jouduinkin joksikin aikaa suoranaiselle muussidieetille. Ajoitus tälle osui kuitenkin naulan kantaan, sillä joulu kaikkine laatikoineen lähestyi kovaa vauhtia. Minä tein laatikoita. Minä ostin laatikoita. Minä pakastin laatikoita, sulatin ja söin niitä varmaan armeijakomppanjan edestä. Silti niiden pehmeät maut eivät alkaneet työntyä korvistani ulos, niin kuin saattaa käydä samaa muonaa pitkään popsiville vaan päin vastoin; joulun mentyäkin haalin pakastimeni täyteen porkkana- ja lanttulaatikkoa, jotka nekin hävisivät alta aikayksikön. Kipuilevaa hammastani minun on myös kiittäminen siitä, että uskaltauduin viimein tekemään itse lanttulaatikkoa, joka sitten onnistuikin yli odotusteni.
Vastaan tuli kuitenkin päivä, jolloin ylioppilaskunnan hallitus sai palkinnon syyskauden puurtamisesta: Illallisen hyvässä ravintolassa. Minä en kuulu niihin, jotka tilaavat nestemmäistä ruokaa, joten ruksasin listalta kunnon pihvin järjen juostessa kaukana jäljessä. Sujuihan se sitten varsin mukavasti, vaikkakin olin valmis kauan toisten jälkeen. Jälkiruuaksi tilattu lakkakakku ihanine narskusiemenineen kuitenkin näytti, että kipu määräsi vielä kaapin paikan.
Joitakin päiviä myöhemmin sain pienen suuhun asetettavan purentakiskon, jonka tarkoitus oli suojata öisin ylähampaita niiden julmalta omistajalta. Vaikka kisko tuntuikin aluksi siltä, kuin suussa olisi ollut jokin valtava hampaisiin liimautunut karkki, tottui siihen nopeasti. Ainakin minulla oli öisin jotain mitä pureskella, yösyöminen kun tuntuu nykyään olevan kielletty puheenaihe.

Sähköpuuroa pärnulaisittain

Niinpä se joulu sitten tuli ja toi mukanaan joulurauhan. Niin myös minun nervus trigeminukseni päätti hiljentyä joulun viettoon ja julistaa kanssani joulurauhan. Sain siis syödä kalkkunaa ja kakkua niin paljon kuin sielu sieti, pyöriä lumihangessa kilpaa tuulen kanssa ja juoda kuumaa rusinoilla ja mantelilastuilla paranneltua glögiä mukillisen toisensa jälkeen. Teinpä mitä vain milloin vain, sain tehdä sen ilman muistutusta kivunsietokykyni rajallisuudesta.
Kun Suomen perinteinen joulurauha loppui tammikuun alussa, kolmoishermoni julistama jatkui. Tammikuiset pakkaset tulivat, lumet sulivat ja tekivät tietä likaiselle rännälle. Suomalaiset alkoivat laskea euroja markkojen asemesta ja taistelivat lampuin vuoden pimeintä kuukautta vastaan.
Tuli lopulta maanantai helmikuun yhdestoista, jolloin minä kipitin puhelinlankoja pitkin neurologini työhuoneeseen. Tällä kertaa äänensävyni ei edes lähennellyt epätoivoista, kun kerroin, miten oli mennyt: "Hyvin on mennyt. Kipuja ei ole!" Mieleni olisi tehnyt töötöttää tuota lausetta täyteen ääneen vielä lukemattomia kertoja, mutta päätin sillä kertaa säästää neurologini korvia ja hermoja.
Sain ohjeet lääkityksen purkamiseen. Niitä todella tarvittiinkin, sillä tämäntyyppistä lääkitystä ei voi keskeyttää äkillisesti; se on lopetettava vähitellen niin, että elimistö pystyy mukautumaan muuttuvaan tilanteeseen. Jos lääkityksen lopettaa kertaheitolla, on seurauksena epilepsiaoireita myös niille, joilla ei epilepsiaa ole.

Edellytyksenä purkamiselle oli kuitenkin, että pysyisin vielä helmikuun kivuttomana... Ja tietystihän minä pysyisin, eihän sitä pahuksen kuukautta ollut jäljellä enää kuin seitsemäntoista päivää!
Jos - ja kun - kipuja ei tulisi, voisin maaliskuussa alkaa käyttää kahta tablettia, ja jos kipuja ei kuuluisi, huhtikuussa YHTÄ tablettia päivässä! Näitä mietiskellessä humpsahdin unen untuvapatjalle, jossa sitten pinttyneen aamutorkun tapaan vietinkin seuraavat kolme tuntia.
Helmikuu helmeilikin varsin miellyttävissä ja kivuttomissa merkeissä, kunnes aivan sen loppumetreillä tunsin pikkiriikkisen nipistyksen vasemmalla yläleuassa. Vaikka sillä tuskin olikaan mitään tekemistä kolmoishermosäryn kanssa, tulin silti epävarmaksi; se oli kuitenkin jonkinlainen muistutus hyvän olon katoavaisuudesta ja kipujen uusiutuvuudesta. Tämä minulle epätavallinen ylivarovaisuus johtui myös siitä, että olin heti maaliskuun alussa lähdössä viikonmittaiselle lomamatkalle. Kärsin samaan aikaan nimittäin myös epämääräisistä mahavaivoista, jotka tiesivät minulle kaikenlaista "mukavaa" aina letkun nielemisestä eriväristen ja -muotoisten pillerien popsimiseen ja - niin, taas kerran - stressiin. Perheen voimin päätettiinkin, että kunnon loma rentouttavassa ympäristössä olisi nyt sitä mitä tarvitsin, ja kun silmien alle sattui kuin tilauksesta eräästä Pärnun kylpylästä kertova esite, matkaliput varattiin siltä istumalta.
Ja todellinen stressiloma siitä sitten tulikin: Tein kaikkea sitä mitä kunnon stressaantuneen tuleekin tehdä eli en mitään... ellei tekemiseksi nyt sitten katsota jalkojen nostamista kattoon ja tulevien ja jo saatujen rentoutushoitojen ajattelua. Ainoa liikuntalaji jota harrastin oli purentalihasjumppa, jota sitten harrastinkin kolme kertaa päivässä. Haarukoin ja lusikoin mahaani toinen toistaan herkullisempia herkkuja, jopa sellaisia, jollaisia en edes tiennyt olevan olemassa. Näitä olivat mm. rusinakiekot, kuminalla maustettu ruisleipä ja sähköpuuro.
Kaikki maistuivat erinomaisilta tuota viimeistä lukuun ottamatta, ja toivon todella, ettei kenenkään tarvitsisi maistaa sitä.Puuroa varten tarvitaan tattarisuurimoita, vettä, suolaa ja trigeminusneuralgia.
Istuskelin kylpylän ruokasalissa silmät puoliauki herättelemässä nukkuvaa mahaani kuumalla tattaripuurolla, kun vasemmassa yläleuassani tapahtui oikosulku. Vaikka piuhat menivät solmuun vain hetkeksi, riitti se saamaan aikaan hornamaisimman kivun, mitä muistan tunteneeni. Kovuuden ja terävyyden lisäksi sen teki hornamaiseksi myöskin se, miten yllättäen se tuli. Voihkaisin häpeäkseni ja pudotin puurolusikan tajuten oikeastaan vasta sitten, mitä oli sattunut. Loput puurosta söin mahdollisimman pienissä erissä mahdollisimman paljon suun oikealla puolella kuin olisin etsinyt puuron seasta jotain epämääräistä ja paljain silmin näkymätöntä.
Yläkerran konehuoneesta apuun tulleiden sähkömiesten onnistui korjata vika loppumatkaksi, joten nuo tuskaisat pari sekuntia hukkuivat eteeristen öljyjen ja parafiinin pehmeän lämmön alle. Lääkitystä en kuitenkaan uskaltanut käydä purkamaan edes takaisin Suomeen tultuani. Kai mielessäni pyöri ajatus, että tarkastelisin tilannetta maaliskuun ajan ja pudottaisin annosta huhtikuun alussa, jos oireita ei tulisi lisää.... mutta niitä tuli. Maaliskuun lopulla olin YTHS:n johtokunnan kokouksessa Joensuussa. Tarjolla oli kuivan asian lisäksi mehukasta pullaa ja muhkeita vastalämmitettyjä pasteijoita, siis parasta mahdollista lääkettä murisevalle mahalle. Siinä jauheliha- ja riisivirtojen valuessa kurkustani alas tunsin äkkiä terävän kipunuolen iskeytyvän syvälle kulmahampaideni alle. Vinkaisin enemmänkin säikähdyksestä kuin kivusta, ja jos edellisellä kerralla äännähtelyni oli hävettänyt minua paljon, nyt se hävetti sietämättömän paljon. Äänessä olevan johtokunnan jäsenen lause katkesi kuin veitsellä leikaten ja huoneeseen laskeutui jonkinlainen kysyvä hiljaisuus. Tilanne meni onneksi nopeasti ohi ilman sen enempää hämminkiä, vaikka tuossa kyllä sitä hämminkiä oli yhdelle pasteijalle jo ihan riittävästi.
Se samainen pasteija teki minulle kuitenkin selväksi yhden asian: Kaikkien seuraavien pasteijoiden olisi oltava kylmiä.

Polttava vaara

On olemassa ihmisiä, jotka pelkäävät korkeita paikkoja ja on niitä, jotka saavat väristyksiä jo nähdessäänkin hämähäkin lasiseinäisessä terraariossa. Lisäksi on pieni joukko niitäkin, jotka pelkäävät kaikkea kuumaa: Kuumia pizzoja, vasta paistettuja pihvejä, uunista otettuja laatikoita ja vastakeitettyjä perunoita. Itse kuuluin maaliskuun lopusta lähtien tuohon pikkiriikkiseen porukkaan. Kaikki suuhuni joutuva kuumuus sai minut näkemään tulipunaista niin hyvin kuin se vain syntymäsokolta onnistuu.
Joskus vuosia sitten, kun olisin kokoni puolesta mahtunut stereolaatikkoon, uteliaisuus astui mukaan paheitteni kasvavaan kaartiin karkin syönnin rinnalle. Pistin nenäni paikkoihin, joihin se ei olisi kuulunut ja työntelin käsiäni paikkoihinn, joista minun olisi pitänyt pitää näppini erossa. Niinpä eräänä päivänä suuntasin herkimmän sormeni - oikean käden etusormen - mummoni vuoteen yläpuolella olevan pallonmuotoisen varrellisen yölampun suuaukosta sisään. Vastaani osui mielenkiintoisennäköinen tunneli, johon sormeni kuin itsestään sukelsi. Olisin kai työntänyt sen sinne juurta myöten ja juuttunut siitä kiinni lamppuun, ellei vyyhti neulanteräviä kipusalamoita olisi sähähtänyt minulle vastalauseeksi. Kiskaisin säikähtyneenä sormeni pois ajatellen todennäköisesti, että jokin paha lampun henki oli puraissut minua. Olin niin peloissani, etten edes rääkäissyt, mikä olisi herättänyt parisängyn toisella puolella päiväuniaan kuorsaavan mummoni.
Viitisentoista vuotta myöhemmin pääsin jälleen kosketuksiin "lampun hengen" kanssa. Tällä kertaa se oli kuitenkin majoittunut rikkinäiseen jakorasiaan, jota juuri minä pitelin juuri oikeassa kädessäni juuri oikeaan aikaan. Niinpä proseminaari-istunnon keskeytti terävä rääkäisy ja kolahdus jakorasian singahtaessa kädestäni lattialle. Muistan selvästi, miten vein toisen käteni hiuksiini varmistaakseni, etteivät ne olleet nousseet pystyyn.
Muisto tuosta äkillisestä samanaikaisesti pistävästä ja polttavasta tunteesta palautui elävänä mieleeni vain reilua vuotta myöhemmin kolmoishermon alettua tasaiseen tahtiin muistutella huonosta lämmönsietokyvystään. Ruuan laadulla, värillä tai valmistajalla ei ollut väliä; jos se vain ylitti tietyn lämpötilan, sain sähisevän sähköiskun vasempaan yläleukaani. Kipu alkoi aivan yht'äkkiä hävitäkseen täsmälleen yhtä äkkiä eli noin kahdessa sekunnissa. Nuo kaksi sekuntia olivat kuitenkin yhtä päättymätöntä painajaista. Vaikka kipu tuntuikin "vain" yläleuan alueella, se oli samalla niin kokonaisvaltaista, että koko elämä tiivistyi hetkeksi tuskan vinkaisuun. Vaikka kuinka yritin olla ääntelemättä, en voinut mitään sille, että inisin joskus kuin rikkinäinen huuliharppu. Ainoa keino, jolla pysyin edes jokseenkin hiljaa, oli, kuten sanottu, välttää kaikkea lämmintä ruokaa. Yksi eniten tuolloin inhoamistani lauseista kuuluikin: "syödään tämä ensin, kun tämä on vielä kuumaa."
Se, että olin kipukohtausten lisäksi muutenkin äänessä, auttoi minua tässä asiassa paljon. Esimerkiksi yliopistolla kälkätin ruokapöydässä välillä niinkin pitkään ja hartaasti, että kun lopulta leivän ja salaattiannoksen jälkeen pääsin itse asiaan eli pääruokaan, se oli jäähtynyt jo lähes huoneenlämpöiseksi. Tilanteet, joissa kuitenkin mentiin heti itse asiaan, olivat paljon hankalampia. Mieleeni pulpahtaakin heti eräs ilta, kun olimme isolla porukalla viettämässä kulinaarisia huippuhetkiä erässä mahanhemmottelulaitoksessa. Olin tilannut itselleni valtavan annoksen äyriäispastaa, ja koska vasta spinningistä tulleena olin nälkäinen kuin susiperhe, aloin tietenkin mättää sapuskaa sisääni miltei heti sen tultua. Vaikka söinkin omasta mielestäni vain suun oikealla puolella, siinä pälpättäessäni muutama pastalonkero pääsi kuitenkin luikertelemaan räjähdysherkälle alueelle. Ulvaisin tuskasta mitään aavistamattoman pöytäseurueeni suureksi yllätykseksi. Koska palauduin heti täysin peruslukemille, kukaan ei iljennyt kysellä mitään. Vasta kun olin istua nyhjännyt paikoillani jo jonkin aikaa koskematta täysinäiseen lautaseeni, alkoi kysymyksiä sadella. Supatin vaivihkaa vierustovereilleni, mikä oli homman nimi, ja sekös sai heihin vauhtia. Vastapäätä istuva herrasmies sieppasi lautaseni ja kiikutti sen keittiöön, jossa sitä pidettiin jonkin aikaa jääkaapissa. Kun toiset alkoivat pyyhkiä suuta, minä upotin haarukkani täysinäiseen pastalautaseen ja aloitin herkuttelun. Tilanne päättyi kuitenkin varsin tahdikkaasti, vaikka luulenkin ilmassa roikkuneen joitain kysyviä katseita.
Vahingosta viisastuneena aloin siitä alkaen toimia niin, että kävin, mikäli mahdollista, tilaamassa ruuan ravintolasta etukäteen, jos tiesin olevani menossa sinne. Kun ruokani olisi tehty edeltä käsin, sitä olisi ehditty jäähdytellä niin, että voisin aloittaa murkinoinnin samaan aikaan toisten kanssa. Näin tein etenkin silloin, kun syömäseurani ei tiennyt kolmoishermosärystä mitään tai olisi menettänyt omat hermonsa ruuan jäähtymistä odoteltaessa.
Vaikka ruokien tilaaminen etukäteen ei läheskään aina onnistunut, en silti kieltäytynyt yhdestäkään ruokailureissusta kolmoishermosäryn takia. Siitä saakka, kun tämä kyseinen retale riippui kannoillani, tein itselleni selväksi, etten antaisi sen sotkea elämääni. En kuluttaisi sen vuoksi yhtään enempää nenäliinoja kuin todella olisi pakko, enkä todellakaan soisi sille sitä nautintoa, että sulkeutuisin johonkin mahdollisimman yksinäiseen ja kylmään paikkaan mahdollisimman kauas kaikista ja kaikesta elämään liittyvästä. Jos kipukohtaus saisi minut älähtämään yleisellä paikalla ja joku huolestunut alkaisi esittää kysymyksiä, vastaisin niihin; eihän minulla loppujen lopuksi ollut mitään salattavaa tai hävettävää!
Vakaimmistakin päätöksistä huolimatta minun oli kuitenkin myönnyttävä siihen, että lämpimänä höyryävät vastapaistetut ja -keitetyt herkut oli jätettävä jäähtymään, ennen kuin saatoin koskea niihin. Tämä tietysti muokkasi melkoisesti päivittäistä ohjelmaani. Ruuan tekeminen silloin kun maha alkoi kurnia, ei enää tullut kysymykseenkään; kokkaaminen oli aloitettava silloin, kun ruokaa ei tehnyt vähimässäkään määrin mieli. Aloinkin vääntää päiväruokaa heti noustuani aamupalapöydästä, jotta se ehtisi valmiiksi ennen nälän yllättämistä. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin hoksasin, mihin tarkoitukseen jääkaappi ja pakastin oli aikoinaan keksitty: ruokien pitämiseen KYLMINÄ. Tämän neronleimauksen lopulta saatuani pannulta tai mikrosta tullut höyryävän kuuma ruoka päätyikin heti pakastimeen, jossa pakkanen paukutteli sen syöntikelpoiseksi noin parissakymmenessä minuutissa. Vaikka ruuat olivat tulikuumia, niin kuin vastatehdyillä ruuilla on tapana, niiden kuumuus ei mahtanut mitään Pakkasherran ylivallalle. Myöskään muut pakasteet eivät sulaneet tai joutuneet muutenkaan kärsimään tulisen vieraan vuoksi.
Syödessäni yleisillä ruokapaikoilla aloin esittää kainon pyynnön ruokien "pikapakastamisesta", mihin yllätyksekseni yleensä suhtauduttiin melko myönteisesti. Juuri missään ei tultu kyselemään syytä siihen, miksi ruoka ensin piti lämmittää ja sitten jäähdyttää, mutta uskoisin henkilökunnan arvanneen, ettei kyse ollut epätavallisen niuhosta asiakkaasta. Joskus saatoin tosin aistia jonkinlaisen pingottuneen hiljaisuuden sen jälkeen, kun olin pyytänyt, että herkullisesti höyryävä ruoka-annokseni laitettaisiin heti pakastimeen tai tilatessani kylmää pihviä kylmillä valkosipuliperunoilla. Vain yhdessä ruokalassa meinasin todella menettää hermoni: Ruokaani ei jäähdytetty, vaikka olin nimenomaan pyytänyt sitä etukäteen. Minulle vain mätkäistiin käteen lautasellinen kuumaa soppaa ja tokaistiin, että "no, puhaltele sitä vähän, niin eiköhän se siitä jäähdy!" Mahdettiinkohan minua kyseisessä muonamestassa pitää niin kylmänä ihmisenä, että jopa hengitykseni saisi ruuan lämpötilan tippumaan jääkaappilukemiin?!
Muutamassa paikassa kylmän ruuan tuominen asiakkaalle koettiin kuitenkin jotenkin hävettävänä. Ruoka tuotiin minulle haaleahkona, mitä seurasi varovainen vihjaus siitä, että se voitaisiin toki laittaa mikroon lämpiämään, jos se tuntuisi minusta liian kylmältä.
Ihminen kuitenkin tottuu ihan mihin vaan ja niin kävi minullekin. Kylmä ruoka ei muutaman päivän päästä maistunut enää yhtään hassummalta. Viikon parin kuluttua kylmästä lämpimästä ruuasta oli tullut jo osa tavallista arkipäivää. Ystäväni ja tuttavani säälittelivät minua ja pohtivat ääneen, miten kamalan kurjaa se mahtoikaan olla, kun en edes pystynyt syömään kunnon kuumaa ruokaa. Vastasin heille totuudenmukaisesti, ettei minun vähimmässäkään määrin tehnyt sellaista "kunnon kuumaa ruokaa" edes mieli. Olin jo oppinut yhdistämään sen kovaan kipuun ja pelkkä ajatuskin yhdestäkin lämpimästä ateriasta sai kylmät väreet nousemaan selkäpiihini. Vähän minua vaan huvitti, kun kaikki läpykät ja lehtiset toitottivat, että jokaisen olisi hyvä syödä yksi lämmin ateria päivässä. Vietinkin siis kuukausitolkulla suoranaista gastronomista rappioaikaa.
Välillä hermot olivat kuitenkin vähällä mennä minultakin. Jos oli niin kova nälkä, että ihan näköä haittasi, ja edessäni höyrysi valtava lautasellinen valtavan herkullista ruokaa, oli suorastaan rääkkäystä istua kädet sylissä ja odottaa, milloin arvon sapuska suvaitsi pudottaa lämpötilaansa sopivaksi. Onneksi lähes joka mestassa kuitenkin tarjoillaan salaattia, sämpylöitä ja kaikenmoista muuta kylmää massunherättelymurkinaa, joka piti minut hengissä H-hetkeen asti. Kerran kuitenkin muistan joutuneeni tilanteeseen, jossa H-hetki jätti tulematta. Istuin ystäväni kanssa italialaisessa pizzapaikassa syömässä pitaleipää... niin tai yrittämässä syödä sitä. Se himpulan sämpylä ei kuitenkaan ottanut jäähtyäkseen, vaikka tyhjensin pullollisen vichyä ja söin alkusalaatin suunnilleen makaroni kerrallaan. Ei auttanut muu kuin pistää sapuska pakettiin ja kuskata se kotiin pakastimeen. Jälkeenpäin sain kuulla paikan pitäjän näyttäneen varsin surullista "ei tainnut ruoka maistua" -naamaa. Mutta käydä siinä selittämään italiaanolle, että ruoka pitäisi jäähdyttää, kun tämä tuskin ymmärsi, mitä halusin syödä.
Aivan erityisen tiukoissa tilanteissa pystyin jotenkuten saamaan sisääni lämmintäkin ruokaa. Se kuitenkin edellytti minulta keskittymistä vain ja ainoastaan ruokaan, sillä se oli syötävä vain ja ainoastaan suun oikealla eli terveellä puolella. Jos muutamakin kuuma muru pääsi muksahtamaan muutamaa sekuntia pitemmäksi ajaksi hermoherkälle alueelle, sain maistaa sähköä. Ylivoimaisesti hankalimpia olivat kaikki ne ruuat, joissa oli jonkinlaista lientä tai kastiketta, koska neste kulki aina omia teitään. Sellaista sapuskaa olikin tyrkyllä vaikka muille jakaa, sillä nykypäivän käytäntö tuntuu olevan upottaa kaikki ruoka pavuista pihviin jonkinsorttiseen kastikkeeseen, jonka päälle sitten vielä lorautetaan jonkin toisen sorttista kastiketta, jotta makunystyt varmasti joutuisivat pyörälle päistään. Niinpä hermoni tarvitsemia "kuivia" ruokia ei juurikaan ollut tyrkyllä.
Lähestulkoon ainoa kuuma ruoka, joka ei tuottanut minkäänlaisia hankaluuksia olivatkin rapeat ja suolaiset ranskalaiset, jotka vielä sormin syötyinä sai aina tähdättyä pois vaara-alueelta. Tosin muutama terveysintoilija tuolla länsinaapurimme puolella tuntuu olevan sitä mieltä, ettei niitäkään voisi syödä! Itse kuitenkin kuolisin mieluummin kahdeksankymppisenä akryyliamidimyrkytykseen täydellä mahalla kuin satavuotiaana jossain hoitokodissa massu täynnä tislattuun veteen tehtyä kengurunlihalientä... ja sekin vielä kylmää, huh!

Lääke ja kello

Nyt varmaan ihmettelet, mikä ihmeen lenkki näitä kahta niinkin tyystin erilaista asiaa sitten yhdistää? No ensinnäkin, ne ovat molemmat viisikirjaimisia suomenkielen substantiiveja. Toiseksi, edellinen niistä päättyy niihin kahteen kirjaimeen, joilla jälkimmäinen alkaa. Kolmanneksi, kun saatoin heittää toisen mielestäni, toinen tuli heti tilalle.
Lääkkeestä ja kellosta tuli kaksi elämäni yksinvaltiasta. Kun toinen meni hetkeksi virkavapaalle, toinen rymysi valtaistuimelle ja kahmaisi vallan käsiinsä. Näin arkipäivän tasolla tämä merkitsi sitä, että lakattuani ajattelemasta lääkkeen ottamista, aloin ajatella ajan kulumista ja lakattuani vilkuilemasta tikittävää aikalautasta, aloin miettiä purkissaan odottelevia pillereitä.
Kuin kohtalon oikkuna silmiini sattui eräänä päivänä muuan terveyslehden artikkeli, jossa lääkkeiden ottamisen oikeat ja väärät tavat kaluttiin viimeistä murua myöten. Yksi lääkkeiden ottajan kymmenestä käskystä kuuluikin lyhyesti ja ytimekkäästi seuraavasti: "Lääkkeet eivät hallitse sinua vaan sinä niitä." (Tekijänoikeuksia puoltavien suureksi helpotukseksi voin vakuuttaa, ettei kyse suinkaan ollut suorasta lainauksesta vaan omasta kyvystä tai kyvyttömyydestäni tiivistää toisten ajatuksia.)
Omalla kohdallani asiat olivat kuitenkin täysin päinvastoin: Lääke hallitsi minua, eikä minulla ollut asiaan mitään lisättävää. Jos lääke myöhästyi parillakin tunnilla, seuraukset saattoivat olla varsin sähköiset, tai siltä minusta ainakin tuntui. Vaikka käytin pitkävaikutteisia tabletteja ja elimistössäni virtasi karbamatsepiinia milligrammatolkulla, luulin ja lopulta olin varma siitä, että ainoa tapa pistää piste milloin ja miten sattui tuleville sähköiskuille oli ottaa lääke tasan ja tarkkaan kahdeksan tunnin välein. Niinpä sitten päiväohjelmani muotoutuikin joksikin aikaa lääkkeen ja ranteessani tikittävän kellon ympärille. Aloin ottaa lääkkeeni suorastaan pelottavan täsmällisesti, mikä muun muassa tarkoitti, että yöunetkin oli tarvittaessa keskeytettävä tabletinmittaiseksi tuokioksi. Herätyskellot uurastivat kärsivällisesti herätellen minua milloin mihinkin aikaan. Jos olin vaikkapa lähdössä yliopistolle aamuluennolle ja minun oli sitä varten herättävä varttia yli kuudelta, saatoin herätä puoli kuudelta ottamaan lääkkeen ja nukkua sitten vielä kolme varttia ennen "virallista" herätystä.
Pidin joka paikassa lääkettä mukana siltä varalta, että tulisi aika ottaa sitä. Voisi siis sanoa, että lääkettä oli aina ja kaikkialla, missä kello kävi.
Lääkitystäni puolintoistakertaistettiin huhtikuisen puhelinajan jälkeen, joten popsin päivässä 1350 milligrammaa karbamatsepiinia entisen 900:n asemesta. Elimistöni oli tosin jo niin tottunut aineeseen, ettei reagoinut annoksen nostamiseen. Vain kolmoishermoni reagoi: Kun se oli ennen muistutellut minua päivittäin olemassaolostaan muutamalla kunnon sähärillä, se saattoi nyt olla jopa muutamia päiviä kiltisti hiljaa. Mistään hiljaisista viikoista ei kuitenkaan voinut puhua, sillä kivutonta aikaa kesti enintään kuusi päivää kerrallaan. Lääkeannoksen noustua sähäreitä tuli pitkään säännöllisesti joka kolmas päivä. Ei siis ollut mikään ihme, että TUON KOLMANNEN PÄIVÄN tultua tunnelmani olivat varsin jäissä. Odottelin kipukohtausta tietoisesti ja tiedostamatta, ikään kuin se olisi jotenkin auttanut minua paremmin kestämään sen. Ajatukset liimautuivat kiinni kipuun kuin rautahiukkaset magneettiin, eikä niitä tahtonut saada millään irti, vaikka olisin istunut suklaapatukkameressä. Eräänäkin torstai-iltapäivänä muistan katsoneeni noin minuutin välein kelloa; olin nimittäin saanut edellisenä maanantaina sähärin noin puoli kahdelta. En sitten joutunutkaan "pettymään", vaikka torstain sähäri tuli vasta puoli viideltä.
Jos joku olisi edes uskaltanut puhua minulle siihen tyyliin, että "koeta nyt vaan rentoutua ja olla ajattelematta kipua", olisin varmasti ampunut hänet. Tuo on minulta paljon sanottu, sillä pelkään kaikenkokoisia ja -näköisiä tappamiseen tarkoitettuja aseita. Se, että yritti olla ajattelematta kipua oli suunnilleen yhtä mahdotonta kuin olisi yrittänyt kaasukammiossa olla hengittämättä myrkyllistä kaasua. Onneksi en kuitenkaan joutunut kertaakaan antamaan näytettä olemattomista tarkka-ampujan taidoistani; ympärilläni pyörivät ihmiset näyttivät nimittäin tajunneen muutenkin, ettei tulossa olevaa kovaa kipua voinut olla silloin tällöin miettimättä.
Minulle ei myöskään koskaan puhuttu tyyliin: "No kyllä se lääke nyt voi SEN AIKAA odottaa", kun karbamatsepiinitankkauksen aika koitti. Minulle hankittiin tarvittaessa juotavaa, vaikkapa sitten lähimmästä kuraojasta. Helpotuksekseni voin kuitenkin todeta, ettei niin pitkälle tarvinnut kuitenkaan koskaan mennä.
Joskus en, häpeä tunnustaa, malttanut olla käyttämättä lääkettä myös itsekkäisiin tarkoituksiin: Joskus saattoi nimittäin käydä niinkin ikävästi, että mennessämme Mäkkärin tai jonkin kahvilan ohi, lääkkeenottoaika sattui olemaan juuri silloin... valitettavaa, mutta Lääke oli otettava täsmällisesti, eikä sitä koskaan sopinut ottaa tyhjään mahaan...

Muista, muista, muista!!!

...Niin mitä? Enhän minä muista!
Olenpa melkein varma, että Sinultakin menisi hermot, jos sinulle tämäntästä esittäisi kysymyksen: Etkö muka muista?! Vielä suuremmalla syyllä hermot menisivät, jos kysymykseen pystyisi antamaan vain ja ainoastaan saman vastauksen: En! Hermojen menemisellä kummassakaan tilanteessa ei suinkaan ole kyse itsetunnon hajoamisesta käsiin vaan yhdestä vieläkin vastenmielisemmästä asiasta: häpeästä.
Niin siinä sitten minunkin kohdallani kävi: Kun vuosi vaihtui, sain alkaa hävetä silmäni päästä. Silmien mukana katosivat lähiaikojen tapahtumat. Muutamasta viimeisestä vuodesta tuli repaleista verkkoa, jossa kiinteän aineen sijasta oli reikiä, jotka eivät johtaneet mihinkään.
Luulen, joskaan en muista, kaiken alkaneen klassisella "kadonneella kauppalapulla": Saatoin kaupasta tultuani huomata, että suuri osa tarvitsemistani tavaroista oli jäänyt ostamatta. Usein jopa unohdin jotain tärkeää, kuten esimerkiksi ostaa tilliä tillilihaa varten, vaikka lihan olinkin muistanut. Parhaassa, vai pitäisikö sanoa pahimmassa, tapauksessa saatoin ravata kaupan ja kodin väliä hakien pari ostosta kerralla ja huomaten sitten kotiin päästyäni, että sitä sun tätäkin oli vielä jäänyt unohduksiin.
Nyt varmaan alat mietiskellä nyreissään, miksei se lahoaivo älynnyt kirjoittaa itselleen kauppalappua. No tähän oli monta mielestäni hyvää syytä. En pidä kauppalapuista siksi, että ne minusta tekevät ostosten tekemisestä jotenkin orjallista: Lappu on kuin tiukkaviivainen kartta, jonka mukaan kaupassa kuljetaan tiukassa asennossa mihinkään muualle kuin ostettavaan tavaraan katselematta. Itse olen nimittäin sitä monen mielestä vääräoppista tyyppiä, joka päättää ostoksista tarkemmin vasta kaupassa; joka katselee, tutkii, nuuhkii ja tonkii ja penkoo... ja löytää siinä ohessa kaikenlaista, minkä olemassaolosta ei ole aikaisemmin tiennyt mitään. Toiseksi, tiesin, että unohtaisin kauppalapun varmasti joko kotiin tai viimeistään kaupassa käsilaukkuuni. Kolmanneksi, en yksinkertaisesti viitsinyt kirjoittaa kauppalappua. Pistekirjoituskoneet olin jo ajat sitten viskannut ajatusten ullakolle pölyyntymään, eikä lappujen napsuttelu pistetaululla ja -pistimellä kiinnostanut pätkän neljäsosaakaan. Neljäs, muttei missään nimessä vähäpätöisin, syy mielestäni oli kuitenkin se, etten halunnut päästää muistiani liian vähällä. Vaikka se olisi ollut lahoamassa käsiin, niin kuin minulle tuntui pikkuhiljaa käyvän, halusin taistella ja pakottaa aivoni pinnistelemään äärimmillään. Se siis merkitsi elämää ilman kauppalappuja ja pahimmassa tapauksessa ilman suunniteltuja ostoksia.
Seuraavaksi paras ystäväni alkoi kiusata minua kyselemällä alituiseen, enkö muistanut sitä tai tätä. Aluksi asiat olivat melko pieniä, kuten vaikkapa asioita, joista olimme aikaisemmin keskustelleet. Niistä hyvänä esimerkkinä minun on kuitenkin ehdottomasti kerrottava seuraavasta tapauksesta:
Vaihtelimme eräänä iltana puhelinlankoja pitkin mielipiteitä monenkirjavista maailman metkuista, kun sitten sopivan tauon tultua sanoin hänelle: "Kuule, arvaas mitä? Minä kuulin pari päivää sitten jostain tosi erikoisen sukunimen, nimittäin sellaisen kuin POUSI! En nyt muista, missä sen kuulin, mutta eikös olekin aika erikoinen sukunimi?"
Ystäväni alkoi nauraa, ja minä ajattelin tietysti, että nimi kuulosti hänestäkin eriskummalliselta. Sitten sain kuitenkin kauhukseni kuulla kyseessä olevan hänen vuokraemäntänsä, josta olimme viimeeksi keskustelleet vasta edellisenä päivänä.
Aluksi laitoin tämänkaltaiset kömmähdykset normaalirajojen sisäpuolelle; rautaisimmallakin muistilla on joskus tapana pettää, eikä siinä ole mitään ihmettelemistä. Kun kuitenkin aloin unohdella kaikenlaista muutakin, pinnani alkoivat todella savuta.
Ihmiset ja tapahtumat, jotka olivat painuneet mieleeni, olivatkin äkkiä kateissa. Ystäväni kertoessa minulle, keitä olimme parin viime vuoden aikana tavanneet, missä olimme käyneet ja mitä tehneet, tuntui kuin olisin kuunnellut jotain mielenkiintoista kertomusta. Vasta todella pinnisteltyäni saatoin saada asian kaivetuksi päivänvaloon jostain muistini nukkuvista sopukoista. Useimmiten kävi kuitenkin niin, että pyörin tuolissani ystäväni lukiessa minulle puhelinlankoja pitkin eletyn elämäni kirjoittamatonta kirjaa repaleisen luvun toisensa jälkeen.
Jos omat pinnani olivatkin jo ilmiliekeissä, lähipiiriini kuuluvilla ne olivat epäilemättä palaneet tuhkaksi. Kommentit huonosta muististani kuulostivat aluksi yksiviivaisilta, sitten kaksiviivaisilta ja lopulta kolmiviivaisilta desibelilukemien seuratessa kiltisti kannoilla. Toisaalta moni sai nyt elämänsä tilaisuuden hehkutella minulle uudelleen unohtuneita seikkailujaan. Yllättyneet, ihastuneet tai kauhistuneet reaktioni olivat epäilemättä yhtä aitoja kuin kuultuani tarinat joskus aikoja sitten ensimmäisen kerran.
Muuta positiivista unohtelussani ei sitten ollutkaan... ellei sitten lisääntynyttä aivojumppaa haluta lukea sellaiseksi. Istuksiessani jossain sopivan rauhallisessa paikassa saatoin nimittäin käyttää minuuttitolkulla aikaa miettimällä, mitä olin tehnyt edellisenä päivänä edellisestä viikosta puhumattakaan. Kun ennen jopa tarkat ruokalistat olivat saattaneet imeytyä aivoihini, oli nyt nähtävissä enää pelkkää tyhjiöön pakattua tyhjää.
Yritä siinä sitten vielä oppia uutta, kun vanhakin alkoi olla jo aika pahasti kateissa. Kun neljännen vuosikurssin kielten opiskelija kirjoittaa yksinkertaista kouluainemaista tekstiä ja tarkistelee sanoja sanakirjasta, on se vielä täysin ymmärrettävää. Mutta jos eräs tällainen kielten opiskelija joutui jopa tarkistamaan, miten numero kolme kirjoitetaan saksaksi, voi tilannetta pitää jo varsin itkettävänä. Ja niin minä itkinkin, milloin kiukusta nukkuvaa pääkoppaani kohtaan ja milloin raivosta siellä kelluvalle reilun kilon painoiselle ajatteluhyytelöklöntille, joka ei aina tahtonut antaa minun edes muistaa oman äidinkielenikään sanoja pilkkusäännöistä puhumattakaan.
Sanojen jälkeen esineet alkoivat hävitä. Aluksi niitä katoili vain silloin tällöin, niin kuin nyt kenellä tahansa kaltaisellani hulivilihapelilla, jonka yksi elämäntehtävistä tuntuu olevan kaiken systemaattisuuden tietoinen ja epätietoinen vältteleminen. Sitten tavaroita kuitenkin alkoi hävitä häiritsevissä määrin. Saatoin vaikkapa avata jonkin purkin ja unohtaa, minne olin laittanut korkin. Ei myöskään ollut mitenkään harvinaista, että kaupasta tullessani etsin kauan ostoksiani keittiöstä, ennen kuin lopulta huomasin jättäneeni ne eteiseen. Kävin myös tämäntästä ajojahtia kuntosalireppuni kanssa, joka aina sopivan tilaisuuden tullen yritti livistää minulta karkuun. Milloin se oli löytänyt tiensä ulko-oven viereen, milloin kylpyhuoneeseen ja milloin taas se oli kivunnut ripustautumaan makuuhuoneen kaapin ovenkahvaan.
Aikani ei siis toden totta tullut pitkäksi. Juoksin päättömästi, äänettömästi ja ääneen kiroillen ympäri kotiani maailman haihtuessa pala palalta savuna ilmaan aivan nenäni edestä. Usein ajojahti päättyi siihen, että lysähdin johonkin tuoleistani ja laitoin voihkaisten tyhjät käteni kasvojani vasten. Esimerkiksi yhtenä toukokuun päivänä käytin monta tuntia jahdaten erästä kadottamaani voidetuubia, jota tietysti juuri sillä hetkellä olisin tarvinnut. Kävin sekasorron vallassa olevan yöpöytäni läpi harvinaislaatuisella järjestelmällisyydellä ainakin kolme kertaa, konttasin pöytien ja sängyn alla, ahdoin käteni kaikkiin löytämiini väleihin ja koloihin, käänsin jopa vaatekaappinikin täydessä kaaoksessa olevan lattian ylösalaisin, mutta löysin vain pölyistä ja vähemmän pölyistä rojua. Lopulta seisoin kuin lipputanko keskellä makuuhuoneen lattiaa ja huusin yläkerran naapureilleni: "Paikkoja ei enää ole!" Pahinta oli, että muistin laittaneeni voiteen jonnekin; muistin pidelleeni sitä samperin tuubia kädessäni ja päättäneeni sitten, mihin sen laittaisin... mutta siinä kohtaa päässäni pyörivän kasetin nauha katkesi, eikä sen toista päätä näkynyt missään. Se samperin tuubi löytyi muutaman päivän jälkeen, mistäpä muualtakaan kuin yöpöydältäni, josta en joko ollut älynnyt tai muistanut katsoa.
Kaikki tapaukset eivät kuitenkaan päättyneet yhtä onnellisesti. Auringon pistäessä parastaan toukokuun alussa, ajatus hihattomasta mekosta tuntui suorastaan viilentävältä. Pahinta kuitenkin oli, että omistamani metsänvihreä hihaton mekko oli katsonut parhaaksi lehahtaa ikkunasta tiehensä; ainakaan siitä ei näkynyt häivähdystäkään. Kävin läpi vaatehuoneen, vaatekaapin, vaatehuoneen, vaatekaapin ja taas vaatehuoneen, mutta vihreää mekkoa ei näkynyt. Kadoksissa oli myös toinen kesämekkoni, joka myös olisi ollut käypä vaihtoehto kahdenkymmenenviiden asteen helteeseen. Kyllästyneenä soitin lopulta äidilleni ja kysyin, olivatko mekot ehkä jääneet kakkoskotiini syksyisen Espanjan reissumme jäljiltä. Vastaus ei yllättänyt minua mitenkään: Missä mekot sitten ikinä olivatkaan niin siellä eivät ainakaan. Äitini kehotti vielä tutkimaan läpi matkalaukkuni, jonka muistin kuitenkin purkaneeni kotiin tultuani. Päätin kuitenkin varmistua asiasta, mutta nyt tulikin eteen uusi ongelma: Laukku olikin lukossa. Siitä, missä avain oli, minulla ei ollut aavistuksen puolikastakaan... ja vaikka olisinkin jollain ihmeen keinolla sen löytänyt, laukun numerokoodi oli täysin kadonnut päästäni. Paiskasin turhautuneena laukun lattialle ja lysähdin sen viereen mielessäni vain yksi ajatus: "Olen yksi iso LAHOAIVO!"

Avainten käsittelystä karbamatsepiiniaivojen tapaan muodostui minulle kuitenkin melkoinen ongelma; lähtiessäni kotoa saatoin nimittäin löytää avaimet riippumasta oven lukosta. Muutaman kerran avaimet jäivät roikkumaan lukkoon lähtiessäni jonnekin, mutta ylivoimaisesti suositumpi tapa oli jättää avaimet lukkoon kotiin tullessani. Yhtä hyvin olisin kai voinut liimata oveeni neonpunaisen kyltin, jossa olisi lukenut koirankokoisin kirjaimin: "HALUATKO MURTOVARKAAKSI? TESTAA TAITOSI JO TÄNÄÄN!" Onneksi yhtään kokelasta ei kuitenkaan ilmaantunut paikalle.
Vaikka tavarat karkailivatkin käsistäni, erilaiset tapaamiset tai muut sovitut ajat pysyivät siellä. Ehkä pelko siitä, mitä kävisi, jos vaikka unohtaisin mennä lääkärille, sai pääni olemaan fuskaamatta. Aika alkoi kuitenkin ajan mittaa karata käsistä. Oli päiviä, joina jouduin useampaan kertaan miettimään, mikä viikonpäivä mahtoikaan olla meneillään. Tämä voi tuntua sepitykseltä, mutta voin vakuuttaa, että sitä se ei ole: Kun samalla viikolla eli tiistaina keskiviikkoa ja keskiviikkona tiistaita ison lohkareen valvotusta ajasta, on kaikenkarvainen sepittely kaukana. Allakkaan en puuttunut, koska päätin edelleenkin olla antamatta periksi aivojeni turtumiselle. Aina kun aivoni nukkuivat, yritin parhaani mukaan herätellä niitä, eikä se käynyt päinsä muistiin merkitsemisellä ja kaiken muistityön sälyttämisellä SÄHKÖKÄYTTÖISELLE tietokoneelleni.
Ainoa asia, jonka kohdalla suostuin tekemään myönnytyksen, oli se, että kirjoitin ylös ajatuksiani. Pidin jonkinlaista "hermoheikon päiväkirjaa" kaikesta siitä, mitä minulle oli tapahtunut ja mitä siitä ajattelin. Vaikka se sisälsikin lähinnä vain teloitettuja sanarimpsuja, siinä oli pähkinänkuoressa kaikki se, mitä ajattelin asiasta nimeltä trigeminusneuralgia. Ilman sitä tätäkään kirjaa tuskin olisi kirjoitettu, sillä en yksinkertaisesti pystynyt aina pitämään mielessäni edes omia ajatuksiani kokonaista vuorokautta.
Entinen "rautamuisti", jota oli pyydetty muistuttamaan milloin mistäkin asiasta, joutui nyt nöyrtymään ja riippumaan toisten ihmisten aivoissa. Olo riippuikin jossain nöyryyden ja masennuksen välimailla, kun muut vaikkapa kertoilivat minulle, mitä kauppakärrystä vielä puuttui ja mikä asia minun pitikään vielä hoitaa päivän aikana. Puhelimessa keskustelu saattoi sujua tähän tapaan:
"Minun piti kuule sanoa sinulle jotain, mutta en muista, mitä."
"Mihin se liittyy?"
"En muista. Muistutin itseäni monta kertaa tänään, että minun pitäisi muistaa SE, mutta nyt en muista, mitä minun piti muistaa!"
Vaikka lähimuistini pätkikin tämäntästä, varhaisemmat muistoni ja ajatukseni saivat olla rauhassa. Itse asiassa minusta tuntui, että etämuistini tuli entistä tarkemmaksi! Mieleeni pulpahteli vähänväliä mitä kirjavimpia muistoja ajoilta, jolloin ikäni pystyi laskemaan yhden käden sormilla. Olin toki muistellut menneitä hyvinkin usein jo ennen lääkityksen alkamista, mutta nyt tein niin oikeastaan päivittäin. Hassuinta olikin, että saatoin esimerkiksi muistaa, mitä olin syönyt seitsemäntoista vuotta sitten viidentenä joulukuuta (karjalanpaistia ja sienikastiketta), mutta en pystynyt palauttamaan päähäni, mitä olin pistellyt poskeeni päivää aikaisemmin. Tärkeintä oli kuitenkin, että karbamatsepiini antoi iki-ihanan lapsuuteni olla rauhassa.
Lopulta, pitkän yritys-erehdys-rupeaman jälkeen, onnistuin kehittelemään muistamiskeinon, joka toimi yllättävän hyvin tärkeimmissä tilanteissa. Tästä keinosta sain kiittää pitkälti Daniel Keyesia ja hänen kirjaansa "Kukkia Algernonille.", jota muuten suosittelen kaikille erittäin lämpimästi. Siinä henkisesti jälkeenjääneelle miehelle annettiin kokeellisen aivojen kemiaa muuttavan leikkauksen jälkeen puhuva kone, joka hänen oli laitettava päälle aina nukkumaan käydessään. Kerrottuaan jonkin arkielämään liittyvän tosiasian kone hoki hokemasta päästyäänkin monotoonista käskyä: "muista, muista, muista..."
Kun minun oli painettava jotain tärkeää päähäni, esim. käytävä seuraavana päivänä pankissa maksamassa jokin lasku, sanoin itselleni ajatuksissani: "Huomisaamuna menet pankkiin ja maksat laskun, muista, se LASKU, muista, muista, muista!"
Todennäköisempää kuin jonkin yksittäisen miinuslukuja kuhisevan paperilappusen muistaminen oli, että muistin juuri tuon armottomana takovan "muista, muista, muista" -komennon. Kun se sitten napsahti mieleeni, muistin myös helpommin sen, mitä sen taakse kätkeytyi, ts. maksettavan laskun. Toivottavasti onnistuin selittämään tämän tarpeeksi selvästi! Selvää tai ei, unohteluni kuitenkin väheni ainakin hiuskarvan verran!
Taisin jo aikaisemmin kalkattaa pitkät pätkät siitä, miten omaa oloa voi joskus yrittää parantaa lohduttelemalla itseään sillä, mitä itsellä vielä kaikesta pahasta huolimatta on jäljellä. Niin minäkin yritin parhaani mukaan seurata omia ohjeitani.
Totesin, että minulla kaikesta huolimatta oli yhä olemassa muisti. Se tosin toimi silloin kun sitä huvitti, mutta toimi kuitenkin. Pärjäsin yhä omillani, vaikka en aina osannutkaan käyttää päätäni.
Se, miten hyvin asiani loppujen lopuksi olivatkaan, käy selväksi viimeistään seuraavasta epätoivoisen Herra Y:n kirjoittamasta kirjeenpätkästä, jota en nyt malta olla laittamatta tähän. Kirje tosin, jos aivan rehellisiä ollaan, kirjoitettiin minun tietokoneellani kolmisen vuotta sitten aikana, jolloin sen kirjoittaja ei tiennyt mitään sen pahemmin kolmoishermosärystä kuin karbamatsepiinistakaan.
Romahduksen partaalla ollut Herra Y kirjoitti:
"Hei, mitä pitää tehdä, kun ei enää muista? Mä en muista, mikä päivä nyt on enkä sitä, monennessako kerroksessa mun omakotitalo on? Mä en muista sitäkään, milloin on puoli vuotta sitten lainattujen kirjojen eräpäivä. Enkä mä muista sitäkään, missä mun passi on pankkikortista puhumattakaan... ja sit multa kysytään joka paikassa henkareita, kun mä en muista, miten päin takki pitää laittaa päälle. Enkä mä muista oikein sitäkään, minne mä aina laitan päivän lehdet; vaimoke nimittäin haikailee aina niiden perään. Mä en voi millään muistaa, millon on mun tiskausvuoro ja millon pitää tehdä lumityöt. Mä en jaksa muistaa sitäkään, miten meidän mikro toimii uunista puhumattakaan enkä sitä, montako levyä meidän liedellä on. Joskus multa menee täysin myös ajantaju; en pysty muistamaan, missä mun Rolexi on enkä sitä, milloin pitää herätä. Sit mä unohan mennä töihin, kun mä en oo vuosiin muistanut, missä mun työpaikka on. Vaimo väittää, ettei mulla ole sellasta ollut vuosiin, mutta mä en vaan millään voi muistaa menettäneeni yhtään sellasta.
Mä en saa myöskään päähäni, montako lasta meillä on yhteensä. On meillä yksi poika, mutta kun mä näen siitä kolme erilaista versiota, enkä mä osaa ajatella kuin yhtä asiaa kerrallaan. Laskut multa sekoaa viimeistään siinä, kun puhutaan lapsenlapsista, joita ei mun käsittääkseni ole koskaan ollut; meillähän on vain kolme lasta.
Mä en muista, missä mä oon käynyt vessaa lukuun ottamatta. Välillä mä en varmaan käy sielläkään, kun vaimo huutaa, että "haista paska!" Mä en muista käyneeni koskaan ruokakaupassa, kun mä en vaimon kertoman mukaan koskaan muista, että sieltä pitää ostaa ruokaa. Jaa, yhdessä paikassa mä sentään muistan käyneeni, nimittäin meidän sohvalla. Siinä mun ainakin on turvallisinta pysyä, vaikka en vaimoni mukaan ole sielläkään koskaan turvassa pulloilta, vaikka mä en edes muista, mitä pahaa ne pullot on mulle tehny.
Voisikos joku sanoa, mikä tässä hommassa oikein mätänee, mun pää vai vaimon ajatukset?"

Huhtikuun yhdestoista

Tuntuu varmaan hiukan hassulta, että yhdestä ainoasta päivästä on tässä oma erillinen lukunsa. Mutta kun kyseessä on torstai huhtikuun yhdestoista vuonna 2002, tällaisen luvun kirjoittaminen ei ehkä sittenkään ole niin älytön ajatus.
Kuten muutamana aamuna tätä ennen, minulla oli nytkin useita kelloja herättämässä tasan kahdeksalta. Pystyssä olin kuitenkin jo muutamaa minuuttia aikaisemmin, joten ainakin hidastin kellojen pattereiden kulumista muutamalla mikrosekunnin tuhannesosalla. Vietettyäni joitakin levottomia musiikin kuohunnan täyttämiä minuutteja sängyn lämpimässä ja varmistettuani radiosta, että kelloni varmasti olivat oikeassa, annoin höyhenpeiton lämmön väistyä aamuisen viileyden tieltä.
Hetkistä myöhemmin tajusin istuvani pyörivässä tuolissani ylläni paksu flanelliyöpaita. Yöpaidan värin olen unohtanut, mutta sen sijaan muistan vieläkin hyvin, miltä puhelinluuri tuntui kädessäni: erittäin kylmältä ja erittäin kuumalta.
Muistan myös erittäin hyvin, miltä neurologini ääni langan toisessa päässä kuulosti: tavanomaisen pehmeältä ja viileältä hänen kysyessään, että: "mites menee?"
"No mikäs tässä." Niin minä yleensä olisin vastannut. Nyt valehtelu olisi kuitenkin ollut yhtä mieletöntä kuin olisi mennyt roikkumaan suurjännitejohdosta. Läksin kuitenkin varovasti liikkeelle kuin olisin ajanut liukkaalla kelillä. Kerroin epämääräisesti suussani tuntuvista epämääräisistä sähköiskuista ja lämpimän ruuan pelostani ollen koko aika varma siitä, että saisin puhelun loputtua naputella lähimmän hammaslääkärin numeron. Sain sen sijaan alkaa kuvailla tarkemmin kokemuksiani itse tuottamani sähkövirran kanssa. Kertomukseni ei miellyttänyt kuulijakuntaani vähimmässäkään määrin; se oli selvästi kuultavissa. Kun pisteeksi i:n päälle kerroin saavani sähäreitä myös ilman mitään syytä, se oli viimeinen niitti: Minä nimittäin lakkasin olemasta. Minusta jäi jäljelle vain ilmassa kelluva unohtuneen värinen flanelliyöpaita.
"Haluaisitko kokeilla vielä lääkehoitoa vai konsultoida neurokirurgia mahdollisesta leikkaushoidosta?" minulta jostain syystä kysyttiin. Miten ihmeessä minä olisin tiennyt?! tämähän oli jonkun toisen tapaus, enkä minä ollut mikään lääkäri sen pahemmin kuin potilaskaan... Silti minun oli jotain sanottava, ja sanoin, että kuuntelisin nyt vain viisaamman neuvoja.
Tuo viisaampi alkoi sitten neuvoa minua. Hänen äänensä ei ollut viileä ja napakka; se ei ollut ääni, jonka olin kuullut ensimmäisen kerran elokuun viimeisenä maanantaina vastaanottohuoneessa vaan pehmeä, lämmin ja rauhallinen ääni, joka sai minut miettimään kaikenlaista Maan ja Kuun väliltä. Se sai minut miettimään tilannetta, jossa söin 900 milligrammaa karbamatsepiinia päivässä ja piuhani menivät yhä solmuun. Se sai minut myös miettimään sellaista mahdotonta mutta teoriassa mahdollista tilannetta, että päättäisin joskus alkaa hankkia lapsia; tilannetta, jossa napanuora imaisisi istukasta säännöllisesti neurotoksiiniannoksen ja kuljettaisi sen syntymättömän lapseni kehittyvään elimistöön. Todennäköisesti olisin lopettanut lääkityksen välittömästi, jos olisin tullut raskaaksi... tosin sillä seurauksella, että kivut olisivat räjähtäneet katostakin läpi ja vieneet sekä äidin että lapsen mennessään. Mitä siis voisin tehdä pitääkseni jalkani maassa?!
Neurologini tiesi yhtä hyvin kuin minäkin nyt, ettei vaihtoehtoja ollut: Kivuille oli annettava kyytiä, keinoja ja vaivaa säästämättä. Ensimmäinen keinoista, karbamatsepiini, ei ollut auttanut tarpeeksi. Olihan toki olemassa muitakin lääkkeitä kuten okskarbatsepiini, fenytoiini ja vielä kokeiluasteella oleva gabapentiini, mutta haluttiinko ehdoin tahdoin lähteä tuskaisalle tutkimusmatkalle pilleriviidakkoon, jonne ei ollut saatavissa kipuvakuutusta? Kannattaisiko se, jos oli olemassa tehokkaampia ja varmempia, joskin intensiivisempiä ja kovaotteisempia keinoja? Se oli asia, jota en osannut enkä pystynyt itse ratkaisemaan vaan jonka paljon kokenut ja nähnyt neurologini saisi ratkaista puolestani.
Vaikka sain kuulla ratkaisun vasta aivoihini ruiskutetun näkymättömän puudutusaineen alettua vaikuttaa, se vihlaisi silti ilkeästi. "Sinuna menisin juttelemaan neurokirurgin kanssa."
Vihlaisun jälkeen tulivat jääpisarat. Niitä ryöppysi sisään flanelliyöpaidan kaula-aukosta ja valui hyisinä puroina pitkin selkääni. Neurologini jatkaessa lämpimään sävyynsä kuvauksia mahdollisesti tulossa olevista neurokirurgisista hoidoista, pisarat olivat muuttuneet paloiksi.
Sovimme, että jäisin odottelemaan kutsua Töölön neurokirurgian klinikalle. Aivoni matkaisivat sinne jo etukäteen magneettikuvien muodossa, samoin kipujani koskevat paperit.
Kun hetkistä myöhemmin laskin luurin paikoilleen, pidin kättä jonkin aikaa sen päällä. Vasta nyt puudutuksesta toipuvat aivoni alkoivat tajuta, mitä niiden ulkopuolella oli puhuttu. Neurokirurgille! Minä! Leikkaukseen! Ei ikinä!
Minun oli pakko saada puhua. Sain isäni työkännykästä kiinni ja selitin tilanteen puoliksi peläten, että hän vyöryisi luuria pitkin korvaani. Niin hän tekikin, ainakin mitä desibeleihin tuli; ne olivat kuitenkin tyytyväisyyden desibelejä. Siirto tuntui hänestä hyvältä! Se sai oman pulssinikin hetkeksi rauhoittumaan, mutta vain hetkeksi. Mennessäni makuuhuoneeseen sanomaan hyvästit flanelliyöpaidalleni radion letkeän aamushown huuhtoessa korviani, sana NEUROKIRURGI iskeytyi vasten takaraivoani uudelleen ja uudelleen.
Se aamu oli poikkeuksellinen myös siksi, etten vilkaissut juuri ollenkaan kelloani; annoin vain ajan kulua, sillä myöhästyisin joka tapauksessa tunnilta. Sillä, istuisinko käännöstunnilla vai en, ei olisi mitään väliä; en sillä hetkellä pystynyt kääntämään muuta kuin ovia auki ja kiinni.
Leijailin halki auringon lämpöön heräilevän kaupungin yliopistolle muutaman sentin irti maasta, tai siltä minusta ainakin tuntui. Minun oli pakko saada puhua jonkun kanssa, minun oli saatava kertoa tästä jollekulle KASVOTUSTEN ja äkkiä.
Mutta kaikki kasvot katsoivat toisaalle. Jokin ihmeellinen musta aukko oli imaissut kaikki kaverini sisäänsä. Ketään ei näkynyt missään; oli vain puolituttuja, jotka eivät olleet saaneet maistaa kolmoishermosärystä eivätkä karbamatsepiinista. Puhua sain paljonkin, mutta vain käännöksistä, käännöstyössä olleista ongelmista ja kaikesta muusta, mitä tunneilla nyt välttämättä ei ainakaan opettajan kuullen puhuta...
Ruokahaluni, joka on parhaita puoliani, hävisi höyrynä ilmaan. Puolet kasvispihveistä muuttui koiranruuaksi ja toinen puoli menetti täysin makunsa. Mielessäni pyörivät vain lämpöpuudutus, Jannettan leikkaus ja taas lämpöpuudutus sekä se pieni mahdollisuus, että minulle ehkä tehtäisiin jompikumpi niistä...
Lopulta menin yo-kunnan toimistoon ostamaan disketin, vaikka minulla oli niitä enemmänkin kuin riittävästi. Kuin kohtalo olisi viimein päättänyt olla minunkin puolella, toimistossa ollut toinen asiakas lähti miltei heti, ja sain jäädä kahdestaan toimistosihteerin kanssa, joka neljän hallitusvuoden aikana oli tullut minulle todella läheiseksi. Tiesimme valtavasti jopa toistemme terveysasioista, joista tulikin kuin itsestään puhetta. Vihdoinkin sain kauan kaipaamani tilaisuuden puhua! En odottanut mitään tiettyä reaktiota; odotin vain, että joku kuuntelisi minua edes sen hetken, että sain sanotuksi ääneen mieltäni piinaavan ajatuksen. Sain rohkaisun sanoja, mutta ennen kaikkea sain välittämistä; sille ihmiselle ei selvästikään ollut yksi ja sama, miten minun kävisi ja mitä minulle tehtäisiin.
Niin minusta välittivät myös monet muut ihmiset, kuten vaikkapa paras ystäväni, jolle päätin soittaa heti kotiin päästyäni. Soittaminen kuitenkin jännitti minua, eikä sillä tällä kertaa ollut minkäänlaista tekemistä puhelinkammoni kanssa. Minua jännitti se, miten saisin kerrottua tulevasta ystävälleni niin, ettei hän saisi kovin pahaa sätkyä. Sitä pähkäilin ja pureskelin kauan, kunnes lopulta päätin käyttää wanhaa kunnon keinoa: kuvitella itse olevani se kuunteleva osapuoli.
Niin sitten kerroin, erittäin varovasti ja erittäin lahjakkaasti änkyttäen, mutta kuitenkin kerroin seuraavasta siirrosta. Jollen olisi istunut tarpeeksi napakasti tuolilla, olisin siltä istumalta lisännyt mustelmakokoelmaani tuntuvasti; ystäväni nimittäin oli hyvillään asioiden saamasta käänteestä! Fyysistä ja henkistä elimistöäni rasittavasta lääkkeen popsimisesta voisi vihdoinkin tulla loppu, kun homma hoidettaisiin kertaheitolla veitsellä! Niinhän asia järkevästi ajatellen olikin; huhtikuun yhdentenätoista en kuitenkaan kyennyt minkäänlaiseen järkevään ajatteluun.
Puhelumme katkesi kuin kananlento kännykkäni alkaessa vaikeroida käsilaukussani. Äitini halusi kuulla päivän kuulumiset.
Siinä sitä nyt oltiin korvakkain, eikä minulla ollut käsityksen puolikastakaan siitä, miten kertoa noista nimenomaisista päivän kuulumisista. Minun olisi pitänyt saada huokaista ja koota itseni, ennen kuin olisin soittanut äidilleni, joka vuoden mittaan oli saanut osakseen niin paljon neuralgista vikinää ja vinkumista. Vielä tuon kerran minun oli kuitenkin annettava hänelle päin korvia.
En koskaan unohda hänen ensimmäisiä sanojaan: "Kyllä herrat hoitaa!" En usko hänen tarkoittaneen säätöhuoneen pomoa vaan ihan maan päällä käveleviä valkotakkisia virkamiehiä. Säikähdin silti, sillä se olinkin minä, joka oli saanut päin korvia. Pahimman soimisen loputtua sitten huomasin äidin äänen kohonneen ainakin neljällä sävelaskeleella ja puhenopeuden muuttuneen tasaisen rauhallisesta tasaisen takovaksi.
"Nyt sieltä sitten mennään katkomaan hermoja niinkö?"
Asia ei ollut niin, mitä yritin rauhallisesti selittää. Mitään ei katkaistaisi, korkeintaan ehkä vain pikkiriikkisen poltettaisiin muutamaa hermotukisolua kiputunnon vähentämiseksi; kipua viestivät hermosolut kun ovat herkempiä vaurioitumaan kuin muut. Päästyäni kuitenkin kuvailemaan kallon avaamista edellyttävää Jannettan leikkausta, oli kiintiö täynnä. Nappimäen pappilan papin papupata pihisi ja puhisi pankoltakin yli niin, etten ollut saada suunvuoroa. Mutta niin kai minäkin olisin siinä tilanteessa pihauttanut itseni luurista läpi, jos sen toisessa päässä olisi ollut joku minulle läheinen ihminen. Neurokirurgian klinikalle ei lähdetä joka päivä, sen äitini tiesi yhtä hyvin kuin sen tiesin itsekin. Tiesimme myös, ettei sinne menty munkkikahville vaan sopimaan - niin kuin neurologinini oli varovasti asian ilmaissut - mahdollisesta leikkaushoidosta. Tuo mahdollinen tarkoitti jotain, mikä voisi tapahtua, mutta se tarkoitti myös jotain, mikä ei välttämättä tapahtuisikaan. Kaikki olisi siis mahdollista, niin kuin ei mikään olisi mahdotontakaan.
Halusin olla jossain, missä oli toisia ihmisiä. Varasin siltä istumalta spinnipyörän ja olin, harvinaista kyllä, paikalla hyvissä ajoin. Olin taas pitkän tauon jälkeen aloittanut spinningissä käymisen, vaikka se vieläkin joskus kävi kunnon ja lähinnä vatsan, päälle. Sillä hetkellä en välittänyt, vaikka se olisi käynyt pääni päälle, kunhan vain näin toisia ihmisiä ja sain elimistööni endorfiineja. Silti musiikin pauhatessa tasaisesti kovaäänisistä pyöräilin neurokirurgin vastaanottohuoneeseen ja näin hänet silmästä silmään: Pitkän ja lihaksikkaan vähän alle viisikymppisen kovaäänisen örmyn, jonka kädet olivat isot ja kovakouraiset. Kuulin hänen tylyn äänensä ja tunsin hänen tylyn katseensa, vaikken voinutkaan nähdä sitä. Tunsin hiuskarvoissanikin, miten hän tuijotti minua pistävänvihreillä silmillään esittäessään kivuliaita kysymyksiä, joihin vastaaminen oli yhtä päättymätöntä tuskaa. Aloin änkyttää ja puhua paskaa, käteni hikosivat ja naamani lehahti tomaatinpunaiseksi kuuman hyökyaallon hulahtaessa päälleni suoraan kylmältä muovailuvahalta, paperilta ja desinfiointiaineilta haisevan ahtaan huoneen katosta. Tunsin, miten miehen katse muuttui halveksivaksi hänen odottaessaan vastausta kysymykseen: "No koskeeko sinua todella kovasti?" Pahinta kuitenkin oli, että lääkärin ylisiistin työpöydän ylle kiinnitetyssä korkkitaulussa oli juliste, jossa oli kuva työnsä ylle uppoutuneesta neurokirurgista. Kuvan alla luki suurin violetinvärisin kirjaimin: "Vain kovaa kipua hoidetaan!" Kipuni, silloin kun sitä tuli, oli hiton kovaa, mutta oliko se riittävän kovaa hoidettavaksi? Ja hoidettavaksi miten?
Viimeinen alamäki... ja olimme reissun päässä. Aloin kuulla muitakin ääniä kuin oman piipitykseni ja mieleeni rakennetussa vastaanottohuoneessaan lymyilevän aivokirurgin jylinän. Ihmiset juttelivat minulle ja minä juttelin heille, mutta se samperin vastaanottohuone ei vain sulkeutunut takanani. Se oli siellä koko sen päivän illan ja seuraavan yön, eikä lääkärin tyly ääni antanut minun edes kunnolla nukkua. Nyt tiesin, mitä tarkoitetaan, kun hermot ovat lujilla.

Impin pelottava nimipäivä

Kutsu Töölöön tuli tasan yksitoista päivää huhtikuun yhdennentoista jälkeen. Istuin kaverini kanssa ihanassa pikkuravintolassa edessäni höyryävä broileriruukku, johon tietenkään en voinut vielä koskea. Silti kännykän alkaessa muistuttaa olemassaolostaan ärähdin refleksin omaisesti, että "miksi hitossa ihmisten piti aina soitella minulle silloin, kun olen syömässä?!"
Järkytyin kahdesta syystä: Ensinnäkin neurokirurgille meno olisi nyt tosiaan mustaa valkoisella. ja toiseksi, sitä pitäisi odotella aina Impin nimipäivään, kesäkuun yhdenteentoista, asti. Miten minun oletettiin kestävän kasassa siihen saakka, kun rappaukset rapisivat jo nyt uhkaavasti?!
Näytä siinä sitten rentoa naamaa kaverille, joka ei tiennyt asiasta mitään ja jonka vielä silloin tunsin niin huonosti, etten saanut kerrotuksi hänelle mitään. Hän kuitenkin jotenkin vaistosi tilanteen, sillä hän käytti seuraavat minuutit tehokkaasti houkutellakseen hymyn totisille törökasvoilleni ja onnistui lopulta, se minun on hänen edukseen myönnettävä. (Kai hänen korviinsa olivat sattuneet sanat NEUROLOGI ja MAGNEETTIKUVAT ja hän oli sitten mielessään yhdistänyt ne johonkin kammottavaan, kuka tietää. Minun osaltani kammottavinta kaikessa kuitenkin oli, etten tiennyt, millainen Töölön reissustani tulisi.
Mitä pitemmälle toukokuu hurisi, sitä lähemmäksi isokokoinen örmy huristeli isokokoisella VOlvollaan. Niin, en tiedä, mistä tiesin jopa tulevan neurokirurgini automerkinkin; liekö se ollut hypännyt kyytiin omalla ajatusten valtatielläni, omista aivoistani, jotka olivat muuttuneet isosta lihapullasta isoksi kasaksi perunamuussia. Tuon nimenomaisen valtatien varrella oli tämän tästä pääkallon muotoisia tienviittoja, joihin oli kaiverrettu neonvihrein kirjaimin muistutus siitä, että neurokirurgi oli kaiken pää; kaikkein korkeimmalla oleva henkilö, joka pystyi leikkaamaan päätä, joka puolestaan oli pääasia asiassa kuin asiassa.
Pääkallo ja ristissä olevat luut risteilivät ajatuksissani päivin öin, vaikka en edes ollut menossa aivoleikkaukseen! Olin menossa Töölön neurokirurgian klinikalle, jossa oli potilaina lukemattomia julman kohtalon pahoinpitelemiä ihmisiä, joita todella koski, pakotti ja kivisti... joiden päissä oli katkenneita verisuonia, luupirstaleita, pahanlaatuisia kasvaimia... potilasraukkoja, jotka kävelivät isot kääreet päässään tai maata kyhjöttivät pyöräsängyillään kykenemättä liikkumaan ilman apua. Minä olin menossa sinne viemään aikaa joltain neurokirurgilta, koska en pystynyt syömään lämmintä ruokaa! Miten itsekäs minä olinkaan, suorastaan ällöttävän itsekäs!
Minua hävetti sitä enemmän, mitä lähemmäksi kesäkuun yhdestoista tuli. Minua hävetti siitäkin huolimatta, että sain edelleenkin sähköiskuja. Minua hävetti, koska tiesin, että ne johtuivat jostain aivan pienestä asiasta, jonka varmasti pystyi korjaamaan suuvettä purskuttelemalla. Jos joskus olinkin harkinnut uskovani, että kärsin kolmoishermosärystä, en harkinnut enää; tiesin, että ainoa asia, josta kärsin, oli ylisurkea kipukynnys. Jokin pieni osa minusta kuitenkin intti, että valehtelin itselleni. Karbamatsepiini oli pelastanut minut jo kaikkiaan viisi kertaa reilun yhdeksän kuukauden aikana eli karkeasti sanottuna joka toinen kuukausi. Tuo pieni mutta pirullisen sitkeä osa minusta lisäksi nuhteli minua siitä, että kapinoin omaa vakaata periaatettani vastaan, sitä periaatetta, joka minun jo olisi pitänyt omaksua: Kun ihmiseen koskee, häneen koskee huolimatta siitä, onko hänen ympärillään muunlaista tuskaa vai ei. Mielessäni kuitenkin käskin siellä asuvan hyypiön pitää suunsa kiinni ja tuijotin edessäni olevien mykkien potilaiden tuskaisiin silmiin. Minun olisi hitto vieköön pitänyt purra hammasta kuin mies... ei, kuin raivostunut nainen ja antaa neurokirurgien hoitaa niitä, jotka todella tarvitsivat heidän apuaan.
Vihasin tuota tunnetta, noita kaikkia samperin tunteita niin, että oikein silmissä sumeni. Mutta kun aloin nähdä jälleen, siinä ne taas olivat; viha, inho ja häpeä yhtenä isona kieppinä, jota ei pystynyt purkamaan, koska ne oli sidottu kiinni umpisolmuilla.
Raivokkaan häpeän lisäksi kannoillani kipitti myös raastava pelko. Pelkäsin suorastaan törkeissä mittasuhteissa sitä, mitä saisin kuulla Töölössä. Saisinko käteeni lääkereseptin, joka lupaisi minulle jotain uutta ja arvaamatonta myrkkykuuria. Vai alettaisiinko kolmoishermoni hermotukisoluja, polttaa kiputunnon vähentämiseksi? Ajatus tuntui suorastaan hirveältä jo toimenpiteen luonteen vuoksi, mutta myös siksi, että kipua viestivien solujen lisäksi tuhoutuisi jonkin verran myös tavallista painetuntoa välittäviä soluja. Kuin jonkinlaisena kohtalon pirullisuuden osoituksena sain eräänä toukokuun päivänä käsiini artikkelin, jossa muuan mies kertoi kokemuksestaan tästä toimenpiteestä. Omien sanojen mukaan häneltä oli lämpöpuudutuksen jälkeen mennyt puoli päätä tunnottomaksi, samoin toisen puolen hampaat "katosivat" ja kieli muuttui puoliksi "palaneeksi." Artikkeli ei pahemmin herätellyt intoani lähteä lämpöpuudutukseen, tosin sekin olisi parempi vaihtoehto kuin avoleikkaus, joka edellyttäisi kallon avausta.
Kaikki odotettavissa olevat vaihtoehdot olivat siis pahoja, pahoja ja vielä kerran pahoja. Sen, mikä niistä olisi vähiten paha, joutuisi neurokirurgi päättämään puolestani seuraavana Impin nimipäivänä.

Örmy ja hänen vasaransa

Istuin sängyn laidalla pienessä, varmaankin kolmen hengen sairaalahuoneessa. Oli selvästi kirkas päivä, sillä ikkunasta tulvehti kitkerää auringon valoa. Vieressäni oli olkalaukkuni, jonka kahvaa puristin odottamisen tuskassa niin, että tuntui.
Huoneen ovelle kolkutettiin raskaasti, ja sisään astui römeä-ääninen örmy, joka sanoi olevansa minut leikkaava neurokirurgi.
"Voidaan mennä tonne mun huoneeseen", hän römähti.
Hän tarjosi minulle vasenta pullapitkon paksuista käsivarttaan. Otin siitä kiinni, vaikka paljon mieluummin olisin tehnyt jotain aivan muuta...
Huomasin miehen olevan pitkä, ainakin 190-senttinen.
Tepsuttelimme jonkin matkaa korkeita kirkkaasti valaistuja käytäviä, kunnes tulimme pieneen ja tunkkaiseen huoneeseen.
Örmy istutti minut rottinkiseen kattoon kiinnitettyyn keinuun, joka oli niin korkea, etteivät jalkani yltäneet maahan. Sitten hän tarjosi minulle vasenta kättään, joka oli niin pullea, että oma käteni todellakin hukkui siihen.
"Nyt pitäisi sitten miettiä sitä sun leikkausta", lääkäri sanoi ja alkoi rapisutella papereita. Hän esitteli kaksi leikkausvaihtoehtoa, jotka olivat kolmoishermon polttoleikkaus tai suurempi operaatio, jossa ensin tehtäisiin haava ruokatorven kohdalle ja työnnettäisiin siitä jonkinlaiset pihdit sisään aina leukaluuhun asti. Sen jälkeen koko kolmoishermo poistettaisiin, jolloin kipu loppuisi.
Ajattelin pöyristyneenä kumpaakin vaihtoehtoa, jotka tuntuivat täysin mahdottomilta.
"Lisäksi pyriinin määrää voitaisiin kaksinkertaistaa ja ottaa käyttöön fenyyliuridi", örmy örähti lopuksi.
Minkä ihmeen pyriinin? Sellaista lääkeainetta ei ole olemassakaan, ei liioin fenyyliuridia! Tilanne alkoi tuntua entistä kauheammalta.
Lääkäri rypisteli papereitani ja arvatenkin myös otsaansa. Sitten olikin niin sanotun neurologisen tutkimuksen vuoro. Örmy kaivoi sotkuisen laatikkonsa kätköstä refleksivasaran ja alkoi kovakouraisesti testata refleksejäni, paikoista, joissa sellaisia ei edes ollut. Sitten hänen kovakouraiset ammattipahoinpitelijän kätensä vääntelivät ja kääntelivät minua mitä epämukavimpiin asentoihin. Aina välillä hän örisi jotain ja suhrasi jonkin merkinnän muistivihkoonsa.
Sitten hän töksäytti tylysti:
"Minusta sinun kohdallasi ainoa sopiva vaihtoehto on poistaa kolmoishermo."
En ajatellut mitä tein. Hyppäsin korituolikiikusta lattialle ja käännyin ympäri. Pienessä huoneessa ovi oli minunkinlaiseni sokon helppo löytää. Riuhtaisin sen auki ja tajusin samalla lääkärin nousseen ja tavoittelevan minua. Ryntäsin, tai oikeammin laahauduin, ovesta kirkkaaseen, kaikuvaan käytävään, mutta tiesin kaiken turhaksi. Pakeneminen ei onnistuisi; se kauhea neurokirurgi saisi minut ja sitten... sitten...

Tavupuuroa töölöläisittäin

Kello oli vasta neljä aamulla; olin aivan varma siitä. Silti isäni avasi huoneeni oven ja väitti sen olevan viisi. Ylös oli nyt vain jotenkin päästävä, vaikka mieli olisi tehnyt painua peiton alle ja kääriytyä patjaan.
Lämpömittari oli katsonut parhaaksi painua lähelle viittä astetta, mikä kuitenkin tuntui helteeltä verrattuna sisälläni tuntuvaan kalseuteen. Vasta kiitäessäni höyryävä teekuppi edessäni kuuden metrin korkeudessa kohti Helsinkiä, aloin edes jotenkuten tareta.
Jännitin ja pelkäsin niin paljon sitä mitä oli tulossa, ettei mahassani pysynyt yksikään perhonen hengissä. Silti ajatus örmystä ja hänen vasarastaan vihlaisi tämäntästä jossain sisälläni ilkeästi. Edes aurinkoisella Kolmen sepän patsaalla nautiskelemani piparminttujäätelö ja mansikat eivät saaneet oloani yhtään rauhallisemmaksi.
Yritin pitää kelloani piilossa estääkseni aikaa kulumasta. Silti se vaan tikitti itsepäisesti eteenpäin eikä edes vuorokausi suostunut vaihtumaan toiseksi. Lopulta ei auttanut muu kuin kivuta ratikan kyytiin, joka sinä päivänä tuntui rämisevän ja nykivän aivan erityisen paljon... ja jättävän aivan erityisen monta pysäkkiä välistä.
Nousimme kyydistä väärällä pysäkillä ja kävelimme kohti Töölön sairaalaa, minä riippuen kuin suurikokoinen imukuppi isäni kädessä. Höristin korviani odottaen kuulevani medihelin pärpätyksen milloin tahansa yläpuoleltamme ja piipaa-autojen pillien vongertelevan toistensa ympärillä kuin henkensä hädässä. Minkäänlaisia hädän ääniä ei kuitenkaan kuulunut, ellei sellaisiksi sitten laskettu poria, jotka tuntuivat jurnuttavan kuin viimeisillään tapellessaan itsepintaisen kovaa kiveä vastaan. Tervetulotoivotukset Töölöön iskeytyivät korviini joka puolelta kolina- ja jyrinäkakofonian muodossa.
Sisällä sairaalassa oli todella rauhallista, suorastaan miellyttävän rauhallista. Aulassa pauhasivat jalkapallon MM-kisat telkkarin täydeltä, puhelimet soivat, ovet avautuivat ja menivät kiinni, askeleet kopsuttivat ja sipsuttivat lattialla ja erikorkuisilla äänillä lausutut sanat sotkeutuivat tavupuuroksi. Nenääni ei iskeytynyt puhdistusaineiden ja lääkkeiden lemuryöppy vaan siitä luikerteli sisään aivan tavallista huoneilmaa, jossa oli sekaisin ihmisten, vaatteiden, kahvin ja huonekasvien hajuja.
Ilmoittauduttuani ystävälliselle virkailijalle istahdin keinonahkaiselle tuolille pyöreän pöydän ääreen vastapäätä isääni. Vaikka sain niellä tavupuuroa kauhatolkulla, tunnelma oli silti rauhallinen. Ilman vatsaani arvatenkin puuron mukana päässeitä perhosia olisin varmasti alkanut nukkua röhistä pois univelkojani, joita olikin kertynyt edellisillan jännityselokuvan ansiosta varsin kiitettävästi.
Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen kasvoni alkoivat hehkua kuin kaakeliuuni. Kun olimme odotelleet tunnin, käteni tuntuivat niin liukkailta, etten varmasti olisi saanut pysymään niissä edes hapankorppua banaanista puhumattakaan. Hiukan ennen H-hetkeä kuulin jonkin ison lasikupin räsähtävän alkutekijöihinsä vasemmalla puolellani huoneessa, joka arvatenkin oli jonkinlainen keittiö. Ajattelin katkeran toiveikkaana vanhaa sanontaa onnea tuovista sirpaleista, vaikka tiesin, että täältä lähtiessäni olisin onneton, sanoisipa lääkäri mitä tahansa.
Sitten aivan vasemmalla puolellani avautui ovi, ja kuulin ystävällisen naisäänen kutsuvan minut sisään. Kävelin itse kepin kanssa pieneen huoneeseen vain odottaen hetkeä, jolloin naisen takana seisova äkäinen örmy ojentaisi äkäisen kätensä ja puristaisi omaani. Mutta käteeni tarttuikin tuo samainen pehmeä-ääninen naislääkäri, joka esitteli itsensä reippaasti ilman minkäänmuotoisia kylmiä koreografioita. Istahtaessani hänen vieressään olevalle tuolille huomasin, että perhoset olivat jääneet odotushuoneeseen.
Lääkäri osoittautui suoranaiseksi ystävällisyyden ja rauhallisuuden perikuvaksi. Hän otti suorastaan iloisena vastaan kirjoittamani oirekoosteen ja esitti minulle joitakin täydentäviä kysymyksiä. Sen jälkeen teinkin todella ruman tempun, jonka nyt tunnustan tässä näin julkisesti: Minä, ainakin yleensä hyvin käyttäytyvä ihminen, näytin kieltäni. Ilmeisesti tekoni ei kuitenkaan haitannut lääkäriä mitenkään; päin vastoin, hän näytti vain olevan tyytyväinen. Hengitettyäni vielä a-kirjaimen muodossa mansikanhajua hänen kasvoilleen ja sanottuani, että tuntoni oli joka puolella kasvojani yhtä herkässä, hän näytti olevan tyytyväinen.
Omat kasvoni sen sijaan muuttuivat varsin totisiksi. Tällä kertaa oma neurologini ei kuitenkaan puhunut minulle luurin kautta vaan kuulin kaiken nyt kasvoista kasvoihin: Kun maksimiannos karbamatsepiinia ei ollut auttanut tarpeeksi, ei siihen luultavasti pystyisi muukaan lääke, ei varsinkaan, kun muut lääkkeet olivat kalliita eikä niiden tehosta ollut senkään vertaa takeita kuin vanhan kunnon karbamatsepiinin tehosta. Vaihtoehtoja olisi siis jäljellä tasan yksi. Siitä, miten kiukkuhermoni laitettaisiin hiljaiseksi, päättäisin minä leikkaavan lääkärin kanssa yksissä tuumin sitten, kun minut otettaisiin osastolle.
Siirryin isäni käsipuolessa tavupuuron täyttämään aulaan päässäni noin puolitoista kiloa tyhjää. Minua ei itkettänyt, naurattanut, suututtanut, huvittanut eikä pelottanut; halusin vain olla vähän aikaa kahdestaan itseni kanssa. Valtavassa helpotuksen kammarissa, jonne menin päästäkseni eroon sisälläni yhä liihottavista perhosista, meille kahdelle tuli kuitenkin aika ahtaat oltavat, joten en viipynyt pitkään ihmisten ilmojen ulkopuolella. Siitä huolimatta tunsin olevani ulkopuolella, aivan pihalla, sataprosenttisesti out! Tiesin, mitä oli tapahtunut; olin aavistellut sitä jo pari kuukautta sitten. Samalla tiesin kuitenkin, ettei tämä tapahtunut minulle. Jossain tuolla yläkerrassa olivat paperit menneet pahasti sekaisin ja minulle oli lähetetty avattavaksi jonkun toisen musta salkku ja jätetty kannettavaksi jonkun toisen taakka.
Silti olisi vain mentävä eteenpäin, se oli selvää sanomattakin. Kun sitten muutamaa tuntia myöhemmin istuin tyhjentämässä ainakin viidettä kukkurapäistä lautasellista laivan seisovassa pöydässä, tiesin, miten asian laita oli: Töölönkin jälkeen oli elämää.

Jäähileitä kesälaitumella

Leikkaukseen siis kaikesta huolimatta päädyttiin, eikä minulla - vaikka tunnettu vastarannan kiiski olenkin - ollut asiaan mitään lisättävää. Noin kolmen kuukauden kuluessa minulle tulisi kutsu Töölön neurokirurgian osastolle, jossa puhuisin leikkaavan lääkärin kanssa lammet umpeen lumpeista. Päättäisimme yksissätuumin siitä, mitä hermoille käyvälle hermolleni tehtäisiin. Operaatio sitten suoritettaisiin seuraavana päivänä. Vaihtoehtoja oli kaksi: lämpöpuudutus tai ns. MVD-leikkaus eli hienolta nimeltään Jannettan leikkaus tai mikrovaskulaarinen dekompressio.
Tuntoni noita operaatioita kohtaan olivat varsin ristiriitaiset. Suoritustavaltaan lämpöpuudutus olisi helpompi, koska siinä vain vietäisiin neula posken läpi kolmoishermon haarakohtaan ja poltettaisiin kipuilevaa hermon haaraa vain sen verran, että kuumuudelle herkemmät kipua viestivät solut turtuisivat. Oikea kohta hermosta etsittäisiin johtamalla hermoon heikkoa sähkövirtaa ja kyselemällä, missä kohden ärsytys tuntui. Ajatteluelimeeni ei siis kajottaisi lainkaan.
Kuitenkin mitä enemmän ajattelin toimenpidettä, sitä kammottavammalta se minusta tuntui. Ajatukset annettavasta sähkövirrasta ja saamistani "sähköiskuista" jurnuttivat syvällä mielessäni itsepintaisesti kuin joku olisi laittanut siellä jonkin harvinaisen raivostuttavan kitarariffilevyn pyörittämään samaa kohtaa. Kun sitten olin onnistunut heittämään sähärit mielestäni, tuli tilalle tunnottomuus. Vaikka minulle oli vakuuteltu sen olevan vain vähäistä toimenpiteen jälkeen, en suostunut uskomaan sitä. Sokealle, jolle tuntoaisti on osa puuttuvaa näköä, vähäinenkin tunnottomuus voi olla suurta. Ja vaikka kyse olisi niinkin "merkityksettömästä" paikasta kuin vaikkapa vasemmasta poskesta tai suupielestä, sillä voisi sittenkin olla merkitystä, varsinkin, kun minulla ainakin toivottavasti olisi vielä pitkä elämä edessä.
Hyvänä puolena lämpöpuudutuksesssa olisi kuitenkin se, että siitä toipuisi äkkiä. Sitä siis vain käväisisi leikkauspöydällä ottamassa pikku torkut ja voisi jo seuraavana päivänä lähteä koiran kanssa kuntolenkille. Toisin kuin MVD-leikkauksesta, tästä toimenpiteestä ei jäisi juurikaan jälkiä, joten haavoja ei olisi paranneltavana. MVD-leikkauksessa sen sijaan jouduttaisiin irrottamaan palanen kalloluuta, jotta kolmoishermoon päästäisiin käsiksi, mutta jos kerran kalloni porattaisiin auki, voitaisiin samalla ottaa ulos myös kaikki siellä olevat sahanpurut ja tikut. (Niin edelyttäen tietenkin, että leikkaussalista löytyisi jokin tarpeeksi suuri astia niitä varten.) Leikkauksessa tosin käsiteltäisiin aluetta, joka olisi lähellä mm. kuulohermoa, mutta eivätkö neurokirurgit juuri sitä varten opiskele, että osaisivat erottaa hermon hermosta?
Niin hirvittävältä kuin ajatus tuntuikin, suurempi leikkaus tuntui minusta vähemmän hirvittävältä kuin pienempi. Kuitenkin lääkäri oli sanonut suosittelevansa minulle juuri lämpöpuudutusta, ja Suomessa yleisempi menetelmä kiukuttelevien kolmoishermojen hoidossa oli ylivoimaisesti lämpöpuudutus. Lämpöpuudutus olisi sitäpaitsi edullisempi ja rutiininomaisempi, siis suomeksi sanottuna se helpoin ratkaisu... ja mitkä olisivatkaan makeampia porkkanoita kuin nopeus, helppous, pikainen toipuminen ja edullinen hinta?
Jotta olisin saanut pelätä oikein koko rahan edestä, aloin nähdä painajaisia. Näin painajaisia lämpöpuudutuksesta, lämpöpuudutuksesta ja taas kerran lämpöpuudutuksesta milloin missäkin paikassa ja milloin minkäkinlaisen puoskarin tekemänä. Kaikilla kerroilla kuitenkin toistui sama paniikki: Pelko kivusta ja siitä, etten osaisi antaa lääkärille oikeanlaista tietoa siitä, missä ja miten sähköärsytys tuntui. Päälimmäisenä oli ehkä kuitenkin pelko tuntoaistin jonkinasteisesta menettämisestä. Vaikka kyseessä olivat "vain" kasvot, aloin tajuta, miten paljon niiden tunto oikeastaan merkitsikään minulle. Jos tuntohermoani tietoisesti tuhottaisiin, tuhottaisiin myös osa tärkeää aistiani, joka välitti minulle kuvia ympäröivästä maailmasta: ihovoiteen tuoman suloisen kosteuden, tuulen pehmeän puhalluksen, auringon lempeän lämmön ja toisen käden kosketuksen. Jos osa siitä vietäisiin minulta, olisin entistä sokeampi.
Pelon lisäksi päälleni vyöryi tonneittain itsesyytöksiä. Jotenkin minä taas tiesin, että tähän oli päädytty vain oman huonon kivunsietokykyni vuoksi. Vaikka hammaslääkärini oli sanonut minulle selvästi, ettei sähköiskumainen lyhyt kipu voinut olla hammasperäistä vaan että hammasperäinen kipu oli jatkuvaa ja jomottavaa, en voinut uskoa sitä. Kun lähiaikoina menettäisin tuntoaistin vasemmalta puolelta kasvojani, se olisi hyvin ansaitsemani rangaistus kivun liioittelusta.
Ajalla oli aikamoinen merkitys sille, että raivosin itselleni.
Kun kipua tuli, se tuli aina kohtauksittain ja unohtui sitä perusteellisemmin, mitä enemmän aikaa kohtauksesta kului. Jo viikonkin jälkeen mielessäni oli vain epämääräinen muisto "jostakin kovasta kivusta." Jos aikaa kului enemmän, minua oli aina koskenut vähemmän ja kun sitä oli kulunut tarpeeksi, olin kuvitellut koko kivun. Niin pitkälle en kuitenkaan päässyt, että olisin yrittänyt syödä jotain todella lämmintä. Se pelko oli viimeisten kuukausien aikana päässyt juurtumaan niin syvälle, etten edes kunnon maksusta olisi pistänyt kuumaa ruokaa suuhuni. Se olikin ainoa asia, joka esti minua hukkumasta itsesyytöksiin hiuslatvojani myöten.
Ja jottei oloni vain olisi käynyt liian helpoksi, oli vielä yksi asia, jota pelkäsin. Se oli, niin uskomattomalta kuin tämä ehkä kuulostaakin, suonikanyylin laittaminen, mikä väistämättä olisi edessä. Eräänä heinäkuun alun päivänä ylpeyteni nimittäin koki kaikkien aikojen tärskäyksen, kun kipuilevalle jalalleni aiottu varjoainekuvaus epäonnistui. Syy: Verenluovuttaja ja - ainakin ulospäin - hyvähermoinen kuvattava sai hillittömän pahoinvointikohtauksen varjoainekanyylia nilkkalaskimoon laitettaessa. Jos kyseinen henkilö ei olisi ollut kunnolla tuettuna takaapäin, hän olisi vähemmän tyylikkäästi pökrännyt röntgenhuoneen lattialle. Tapaus lienee osin - mutta vain pieniltä osin - selitettävissä sillä, että vain puolisen vuotta kyseistä episoidia aikaisemmin minulle tippakanyylia laittanut hoitaja sohaisi neulan sujuvasti laskimosta läpi, mikä aiheutti huippuluokan kipua.
Ehkä siis olisikin helpompaa ja nopeampaa kertoa, mitä en noilla levottomilla kesälaitumilla ollessani pelännyt.
Mutta pelkoja tai ei, kesä oli toden teolla pärähtänyt käyntiin; tosin jos lämpömittarilta olisi kysytty, se oli startannut jo aprillipäivän tietämillä. Karbamatsepiini lämmitteli kolmoishermoanikin sen verran, että sai sen suostuteltua lomalle, ainakin mitä sähkösähikäisiin tuli. Kaikki kuuma oli kuitenkin yhä kiellettyä, auringon iki-ihanaa ja aina yhtä suloista kuumuutta lukuun ottamatta.
Minä hukutin itseni jätskiin, kiellettyyn mutta sallittuun kylmyyteen. Söin sitä tuuttikaupalla, tikkutolkulla ja kulhoittain enemmän kuin laki salli... vaikka päättäjät tuskin ovat vielä menneetkään niin pitkälle, että olisivat jäätelön syömiseen liittyen mitään asetusta asettaneet. Myös kotimaiset mansikat tekivät hyvää vauhtia tuloaan, eikä niiden napostelua estänyt mikään, ei edes nervus trigeminukseni.
Torstaina elokuun 21. päivänä, sitten vietin suoranaisia kulinarismin huippuhetkiä. Spinningistä tultuani istahdin lääkepurkin kanssa ruokapöydän ääreen, otin toiseen käteen muhkeimman löytämäni jäätelötuutin ja toiseen pullon parasta tietämääni Cola lightia. (Aamuiset puolukkapiirakkakahvit torilla ja päivällinen kylmä lounas olivat vieneet ruokahalujani niin paljon, ettei täytekakulle kerma kaikkiaan ollut murustakaan tilaa.) Sitten sujautin kurkusta alas 450 milligrammaa karbamatsepiinia ja sanoin kaikille kuulolla oleville pölypunkeille ja villakoirille: "Yksi vuosi, se on nyt täynnä!"
Niin se vaan on, ettei ilman mustaa huumoria tässä maailmaksi sanotussa paikassa kerma kaikkiaan pärjää!

Syksy saapuu

Vuonna 2002 saimme iloita pitkästä ja lämpimästä syksystä. Minun syksyni alkoi syyskuun neljäntenä päivänä. Yöuneni keskeytti olohuoneesta kantautuva Bachin menuetti, jota sillä kertaa ei tulkinnut minkäänsorttinen jousisoitin vaan hyllyllä loikoileva nokialaiseni. Olin niin pöpperössä, ettei puhelinta meinannut millään löytyä. Jälkeen päin ajattelin, että niin ehkä olisikin ollut parempi.
Minulle toivotti hyvät huomenet reippaan ja ystävällisen kuuloinen toimistosihteeri Töölön sairaalasta. Jo tuo teräksinen kolmen ö:n kalahdus sai viimeisetkin yöunen rippeet ropisemaan lattialle. Kuultuani kuitenkin itse asian, olin enemmän kuin hereillä: Minulle oli varattu osastolta paikka seuraavan viikon keskiviikosta eteenpäin. Leikkaus oli määrä tehdä torstaina. Asia oli harvinaisen selvä. Sen oli määrä tapahtua minä päivänä tahansa, olin tiennyt sen jo jonkin aikaa... Ja tuo päivä olisi torstai, syyskuun kahdestoista. Nyt myös tiesin, milloin minun olisi alettava tosissani pelätä.
Suljin hiljaisen, yksinäisen huoneen selkäni taakse ja ryntäsin paikkaan, jossa tiesin varmasti siihen aikaan olevan ihmisiä: torille. Aurinko leikitteli silmilläni ja kalkattavat kirkonkellot korvillani. Omenoiden tuoksu luikerteli sisään nenääni ja niiden mehukas raikkaus suuhuni. Kaiken tuon hyvän keskellä minun vain oli niin paha olla, etten pystynyt nauttimaan mistään. Päässäni pyöri vain ja ainoastaan seuraava keskiviikko, seuraava keskiviikko ja vain ja ainoastaan seuraava keskiviikko. Millekään muulle kuin neurokirurgian osastolle ja minulle siellä tehtävälle kammottavalle leikkaukselle ei ollut tilaa. Ei edes se mahdollisuus, että leikkaus voisi saada kipuni loppumaan, mahtunut mukaan mieleni matkaan, ei, koska tiesin olevani menossa siihen aivan turhaan, olematonta sairautta kun ei voisi hoitaa kirurgin veitsellä.
Siitä päivästä lähtien liikenne sai mennä omia menojaan. Minä menin päin punaisia valoja, jos tarpeeksi huono mäihä sattui käymään. Ruokahaluni katosivat. Vatsani täyttyi kuvottavista lonkeroista, jotka kiemurtelivat ja luikertelivat täysin oman tahtonsa mukaan. Pakotin itseni syömään oikeastaan vain siksi, että ilman ravintoa ihminen kuihtuu ja menettää vastustuskykyään yllättävän nopeasti... ainakin, jos harrastaa paljon kuntoilua ja käy muutenkin ylikierroksilla. Kiitos köksän opettajien päähäni paukuttaman ruokaympyrän elimistöni sai edes suunnilleen sitä mitä tarvitsi.
Olen aina yrittänyt huolehtia terveydestäni, mitä nyt painoindeksi onkin pyörinyt välillä missä sattuu... Nyt leikkausta edeltäneellä viikolla terveydestä tuli kuitenkin suoranainen pakkomielle. Mitä sitten ikinä tapahtuisikaan, sairastua en saanut. Sairastuminenhan olisi todennäköisesti tiennyt leikkauksen, ja siten myös mahdollisen kivuttoman ajan, siirtymistä. Tämä pelko siitäkin huolimatta, että tiesin leikkauksen olevan täysin hyödytön!
Vaikka lämpömittarin lukemat lupasivat hyvää mekkokansalle, minä kipusin paksuihin mustiin housuihin, pitkähihaiseen paitaan ja vieläpä pahimpina päivinä takkiin. Aloin käyttää luontaistuotekaupasta ostamiani kurkkukipuun auttavia imeskelytabletteja, vaikka kurkkuni ei edes ollut kipeä... tai ei saattanut olla, joinain päivinä olin epävarma siitäkin. Mehun tai veden sekaan tipautin päivittäin kymmenen tippaa erittäin tehokkaaksi osoittautunutta mehiläisvahauutetta, joka sekin oli kurkkutroppi.
Olin jokunen vuosi sitten aromaterapeuttikoulutuksessa, jonka kuitenkin keskeytin, koska kurssipaikalla oli opaskoirilla suorastaan epäinhimilliset oltavat. Nyt kuitenkin aloin hyödyntää saamaani oppia suorastaan yli-innokkaasti. Ympärilläni saattoi haistaa milloin minkinlaisen tuoksupilven, kun kävin antiikin ROoman aikaisilla aseilla taistelua olemattomia viruksia ja bakteereja vastaan, jotteivät ne edes uskaltaisi harkitakaan kimppuuni käymistä. Tipauttelin öljyjä vaatteisiini, ostosreppuun ja tuoksuliinoihin ja sekoittelin toinen toistaan äkäisempiä pöpöntappotököttejä,
joilla sitten voitelin itseni varpaista nenänpäähän.
Jos kaduilla kävellessäni kuulin jonkun yskivän, kiihdytin heti vauhtia, jotteivät röhököhöbasillit vain tavoittaisi minua. Muistan eräänäkin iltana olleeni Pontuksen kanssa lenkillä rannassa suloisen ilta-auringon loistaessa pilvettömältä taivaalta, kun takanamme kuulin erään pariskunnan keskustelevan.
"Mie en tajua, että millä tästä yskästä pääsisi, kun tää on ollu miulla jo viikon", nainen sanoi miehelle. Iltainen lenkki muuttui hetkeksi juoksukilpailuksi, joka onneksi päättyi lähes alkuunsa: Pariskunnalla oli aivan eri suunta kuin minulla, onneksi.
Olin siis suorastaan vainoharhaisuuden partaalla, vaikka minulla on teräksinen vastustuskyky. Kerran jopa eräs ystäväni huomautti siitä minulle sanomalla: "Sinuun ei sitten iske mikään tavallinen flunssa; noita omituisia tauteja sen sijaan riittää vaikka muille jakaa."
Vastasin hänelle sen johtuvan siitä, että ne ns. tavalliset flunssavirukset ilmeisesti pelkäävät minua liikaa.
Sairastumisen lisäksi pelkäsin yksin jäämistä. Kotona ollessani pidin lähes jatkuvasti kadunpuoleista ikkunaa auki, jotta muun maailman melu kuuluisi sisälle saakka. Ystäväni pitivät huolta lopusta. Sain kasoittain sähköpostia, puhuin pitkiä puheluita ja vietin heidän kanssaan aikaa. Minulla oli aamusta iltaan halaavia käsivarsia ja olkapäitä, joita vasten painaa pääni. Minua todella pidettiin pystyssä, vaikka tunsin olevani pelkkä hermoraunio.
Tunsin olevani myös kaikin tavoin tärähtänyt. Jännitin... ei, pelkäsin neurokirurgille menoa kuin elämäni olisi loppunut siihen. Ajattelin olevani sairas, hullu tai ehkä niitä molempia yhtäaikaa; jokin päässäni oli naksahtanut ja pahemman kerran olikin.
Kylmä hiki ja kuumat aallot olivat olleet minulle ennen vain käsitteitä; nyt sen sijaan tiesin tasan ja tarkkaan, mitä ne olivat... eikä normaali tervejärkinen nuori nainen saanut sellaisia, ei missään tapauksessa; siitä olin kaksisataaprosenttisen varma.
Ilman ystäviäni kai tuo epämääräinen "tärähtänyt" -diagnoosini olisi saanut olla ja elää. Sain kuitenkin kuulla myös heiltä vastaavanlaisia kertomuksia, joskin heidän pelkonsa olivat tietenkin kohdistuneet aivan toisenlaisiin asioihin. Käytöksessäni ja tuntemuksissani ei siis ollut mitään epätavallista! Ei siis ollut mitään hävettävää tai noloa; minä en ollut menettämässä järkeäni, vaikka niin kuvittelinkin.
Tiistaina, päivänä, jolloin lähdin kotoa, minuun sitten laskeutui jokin kylmä rauhallisuus. Ajattelin turtana, että ehkä pelkovarastotkin oli mahdollista pelätä tyhjiksi. Heti perään ajattelin, että se oli täyttä sillisalaattia, ainakin minun kohdallani. Elimistössäni vain ehkä virtasi joitain itsesyntyisiä rauhoittavia, jotka pitivät minua kasassa siinä missä se enää oli mahdollista.

Pelottaa, pelottaa, pelottaa!

Mitä ihmeen pahaa minä olen tehnyt?
Sitä kyselin vaatekaapiltani, yöpöydältäni ja jääkaapiltani. Minkäänlaista vastausta ei kuitenkaan tullut. Ympärilläni oli vain oma rakas kotini, joka pian hiljenisi. Vain villakoirat tanssisivat sängyn alla liikenteen melun tahdissa.
Lähtiessäni piuhat menivät kirjaimellisesti solmuun, sillä kännykkälaturini johto jäi oven väliin. Aloin jo todella uskoa, että reppuni halusi estää minua lähtemästä, kunnes käteni lopulta tavoitti puristuksiin jääneen johdon. Koirani Pontuskaan ei olisi halunnut lähteä. Tuota tavallisesti niin autoilusta tykkäävää koirulia oli tällä kertaa miltei mahdotonta saada taksiin sisään.
"Nämä ovat merkkejä", tuskainen mieleni ajatteli tuttujen ja turvallisten maisemien jäädessä taakse.
Kotona minua odotti kaksi laatikollista erittäin epäterveellisiä mutta hermoille terveellisiä leivoksia, joita äitini oli tuonut tuliaiseksi ulkomaan matkalta. Olin tuskin päässyt niiden makuun, kun eräs ystäväni suorastaan vaatimalla vaati minua tulemaan avuksi omenapiirakan hävittämisessä. Pelkoni siis hukkui sokeriin, kermaan ja voihin, jotka tunnetustikin ovat varsin hukuttavia aineita.
Kun sitten tiistai-illan viimeiset tunnit alkoivat olla käsillä, näidenkin hukutusherkkujen vaikutus alkoi hävitä. Pöytä oli katettu vain paljaaksi kalutulla pelolla, jota sai ottaa niin monta lautasellista kuin vain halusi.
Halusin tehdä kaikkeni, ettei keskiviikko vain tulisi... ja ainoa tehtävissä oleva asia oli olla menemättä nukkumaan; valveilla kun aika kului hitaammin kuin Höyhensaarilla. Avasin tietokoneeni ja aloin täyttää tyhjää "paperia" päässäni myllertävillä ajatuksilla, vain tehdäkseni tilaa uusille, vieläkin kammottavammille ajatuksille. Suunnilleen tähän tapaan minä tuona leikkauspäivän aatonaattona kirjoittelin: (Huom! Tekstiä on hieman ehennetty, mutta vain ja ainoastaan Sinun parastasi ajatellen.)

"Olen lähdössä Töölöön leikkaukseen, en paranemaan, niin kuin kaikki hokevat. Se, onnistuuko leikkaus, selviää vasta sen jälkeen, sitten kun yritän taas syödä lämmintä ruokaa... ja hitto kun minä pelkään lämmintä ruokaa jo nyt kuin jääkarhu hellettä tai ehkä vieläkin enemmän. Pelkään, ettei leikkaus onnistukaan, mikä mahdollisuus on aina olemassa, vaikka ihmiset eivät tunnu sitä tajuavan. En mene ottamaan mitään tautia tappavaa hoitoa vaan kipujani yritetään saada loppumaan leikkauksella!
Ja millä leikkauksella?! Kunpa edes tietäisin sen, mutta kun tässä pitää pelätä kahta eri leikkausta, jotka ovat niin erilaisia. En halua niistä kumpaakaan, mutta silti toinen on valittava, ellen sitten halua syödä edelleen sähköä... tai lääkkeitä.
En voi mennä nukkumaan, koska yö toisi huomisen nopeammin... jos nyt ylipäätään saan nukuttua. Mutta minun pitäisi voida nukkua, sillä huomenna joudun ehkä tekemään vaikean päätöksen: Mitä olen valmis maksamaan siitä, että nämä kivut loppuisivat ja voisin alkaa elää normaalia elämää.
Tuo päätös pelottaa minua, niin kuin leikkauskin pelottaa minua; minua pelottaa, pelottaa, pelottaa..."

Päätös pääni menoksi

Olin ylhäällä jo kauan ennen herätyskellon kukkoa. Unetonta unta jatkui kuitenkin siihen asti, kun varhainen syysaamu pöläytti päälleni ämpäritolkulla pohjoistuulta.
Ja sitten sitä mentiin kohti Töölöä heräilevän Etelä-Suomen virratessa ohitseni pitkänä näkymättömänä nauhana. Yritin saada ajatuksen voimalla tuon nauhan katkeamaan, mutta juna vain kulki itsepintaisesti eteenpäin, enkä minä raukka edes tiennyt, missä suunnassa ulko-ovi oli hätäjarrusta puhumattakaan! Ei edes tee saanut minua rauhoittumaan, vaikka kulauttelin sitä alas kuppikaupalla. Tee olikin senkertaisen Töölön reissun ensimmäinen muisto, sillä suuntasimme heti sairaalaan päästyämme kahvilaan, ihan vain yrittääksemme väistää väistämätöntä. Kello ei kuitenkaan piitannut yrityksistäni pätkän vertaa.
Niinpä se sitten oli menoa, ei sille minkään enää auttanut. Tunsin itseni kuin johonkin häkkiin suljetuksi koekaniiniksi istahtaessani labran tuolille ja ensimmäisen neulan painuessa käsivarteeni. Vielä selvemmäksi tuo tunne kuitenkin tuli, kun hetkistä myöhemmin minua pyydettiin hyrisevälle sähkösängylle makaamaan ja rintaan, ranteisiin ja nilkkoihin kiinnitettiin piuhoja. Siinä tuli kyllä oltua kaikkea muuta kuin rentona, mitä sydänfilmin ottaminen olisi edellyttänyt.
Loputtomalta tuntuvan harhailun jälkeen avasimme sitten neurokirurgian osaston oven. Olin Töölössä törttöillessäni ihmetellyt sitä, miten vähän paikka todella haisi sairaalalta. Nyt syy siihen selvisi: Kaikki sairaalan haju oli sullottu nimenomaan neurokirurgian osastolle. Erilaisten kemikaalien, puhdistusaineiden, vuodevaatteiden ja potilaiden haju suorastaan vyöryi sieraimistani sisään, kun seisoin kansliassa ilmoittautumassa itse POTILAAKSI. Minut valtasi kaikin tavoin samanlainen tunne kuin joskus pienenä, kun minua vietiin sairaalaan tutkittavaksi. Ne sairaalat todella lemusivat sairaalalta!
Pikkukakaraksi minä tunsinkin itseni istuessani äidin kanssa telkkarihuoneessa lääkäriä odottamassa täristen henkisesti kuin pahimmassakin horkassa. Vain jokin pieni maan päällä pysynyt osanen minusta vastaili huoneeseen tulleen todella herttaisella äänellä puhuvan hoitajan esittämiin kysymyksiin ja kuunteli hänen selvittäessään rauhallisesti, mitä tulisi tapahtumaan.
Sitten kuluikin muutama minuutti aikaa, kunnes huoneeseen käveli todella ystävälliseltä kuulostava nainen. Hänen äänestään tuli minulle jollain tapaa mieleen kaikki heinäkuuhun liittyvä: Lämmin ilma, ruohon muhkea tuoksu ja muhkea mansikka-kermakakku, joka ei kuitenkaan ollut imelä... (Kunnon mansikka-kermakakut eivät koskaan ole imeliä!)
Aloin mielessäni itkeä helpotuksesta, kun kuulin, kuka tulija oli: Hän oli minun leikkaava lääkärini! Örmy joutuisi nyt lopullisesti ruumisarkkuun matojen syötäväksi niin, että hänestä jäisi jäljelle vain hänen kammottava vasaransa! Ketään örmyä ei ollutkaan vaan sain puhua todella sympaattisen lääkärin kanssa, joka ei katsonut minua alaspäin vaan puhui kasvoista kasvoihin ilman, että välillemme tuli minkäänlaista ammattiylpeyden muodostamaa jännitettä.
Käytyämme vielä kerran läpi tilanteeni, lääkäri alkoi kertoa kivun nujertamiseen tarjolla olevista kahdesta leikkausvaihtoehdosta, nyt ammattimaisen täsmällisesti ja perusteellisesti. Toisin kuin neurologini ja minua Töölössä konsultoinut lääkäri, leikkaava lääkärini esitti nuo vaihtoehdot päinvastaisessa järjestyksessä. Jo siitä aloin päätellä, miltä huominen päivä ehkä tulisi näyttämään.
Kun sitten vapisevalla tavanomaiset desibelit menettäneellä äänelläni kysyin, mitä hoitomuotoa hän suositteli, ei vastaus tullut kuin vähän järkyttävänä tietona: Kumpi tahansa leikkaus voitaisiin tehdä, mutta hän suositteli minulle mikrovaskulaarista dekompressiota. Perusteena oli nuori ikäni ja se, että tuntoaisti voisi lämpöpuudutuksessa vaurioitua kasvoista. Lisäksi lämpöpuudutus voisi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa hermosärkyäkin pahempaa kipua, johon eivät hoidot juuri purisi.
Mikrovaskulaarisessa dekompressiossa, siis näin meidän kesken mvd-leikkauksessa, olisi kuitenkin yksi riski, jota minun olisi syytä puntaroida: Koska kolmoishermo on aivan kuulohermon vieressä, voisi kuulohermon verenkierto pahimmassa tapauksessa, siis prosentin todennäköisyydellä, vioittua. Tästä seuraisi kuulon heikentyminen tai katoaminen leikatulta puolelta pysyvästi.
En voi kieltää säpsähtäneeni tuon kuultuani. Ajatusmyrsky tyyntyi kuitenkin alkuunsa. Siinä istuessani ja yrittäessäni katsoa lääkäriä parhaani mukaan silmiin, minä vain päätin, ettei niin huono mäihä kävisi. Vaikka olikin ollut epätodennäköistä, että syntyisin sokeana ja että saisin kolmoishermosäryn parikymppisenä, epätodennäköisyys ei enää voisi riittää siihen, että minusta vielä tulisi puolikuuro.
Vaikka lääkäri olisi antanut minulle harkinta-aikaa leikkauspäivän aamuun, sanoin, etten sellaista tarvinnut. Jos kerran mvd-leikkaus auttaisi kipuihin yhdeksänkymmenen prosentin todennäköisyydellä pysyvästi, ei päätöstä ollut vaikea tehdä.
Alkuillasta äiti ja sisko sitten saattoivat minut huoneeseen, josta oli viimein vapautunut vuodepaikka. Tunsin itseni potilaaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun omat tuskanhien hajuiset vaatteeni suhahtivat muovipussiin ja minä suhahdin marjapuuronpunaiseen sairaalan aamutakkiin ja myöskin koko lailla punaisiin housuihin. Kun eteeni sitten kannettiin lautasellinen herkullista minestrone-keittoa, mielialani käväisi kääntymässä plussan puolella. Seuraavana päivänä odottava aivoleikkauskin unohtui, kunnes käsivarteeni suhahti ensimmäinen kortisonipiikki. Noita tulisia nuolia supsahtelikin siitä saakka vähänväliä käsivarsi- ja peppulihaksiini, jottei turvotusta syntyisi... ja sitähän oli mahdollista syntyä, kun kallo avataan ja ajatteluelintä operoidaan.
Olin ottanut sairaalaan mukaan yhdenRobin Cookin, mielikirjailijani, jännäreistä. Olisin kuitenkin yhtä hyvin voinut tavata jotain muinaiskreikaksi väsättyä filosofian opusta; suunnilleen yhtä paljon ymmärsin lukemastani. Saatoin lukea saman kohdan kolmekin kertaa uudestaan aina yhtä ällistyneenä ja pöllistyneenä. Lopulta luovutin ja annoin pöydälle huomaavaisesti tuodun unilääkkeen tehdä tehtävänsä.
Aamulla minut herätettiin kahdella sangollisella jäänkylmää vettä. Ensimmäinen tuli kuuden aikoihin, kun yöhoitaja käski minua puhelimeen. Sanomattakin on selvää, että olin päästäni täysin pyörällä; kuka saattoi olla niin kahjo, että soitti minulle aamuvarhaisella, kun yritin epätoivoisesti kerätä voimia tulevaan kallonavaukseen. Sitten tunsin jonkun havittelevan housunkaulustani ja jonkin kylmän painautuvan ihoani vasten. Kahjo olinkin ollut minä itse, joka olin tulkinnut hoitajan hyvänhuomenentoivotuksen miten sattuu! Kipeä piikki olikin minulle siinä tilanteessa ihan oikein.
Toinen "vesiämpäri" tuli vain paria tuntia myöhemmin. Hoitaja tuli jälleen herättelemään minua ja kertomaan, että minut leikattaisiinkin heti aamulla eikä puoliltapäivin niin kuin oli ollut tarkoitus. Ei muuta kun kipinkapin pisulle ja pesulle ja pehkuihin takaisin... ja kohti leikkaussalia! Kieltämättä tuollainen herätys ei ole niitä kaikkein miellyttävimpiä, varsinkin kun en oikein vieläkään ollut ehtinyt tottua siihen ajatukseen, että todella joutuisin aivoleikkaukseen. Tähän astihan olin pelännyt oikeastaan vain lämpöpuudutusta, joka minulle oli ollut määrä tehdä!
Onnekseni kuitenkin kyseessä oli ollut väärinkäsitys, joten pääsin osastolle takaisin pelkäämään. Se olikin hyvä, sillä ehdin jutella oman myrskyävän mieleni kanssa ennen kuin sen fyysiseen olemukseen käytäisiin käsiksi. Olin tätä ennen jo ollut muutamassa leikkauksessa, mutta ne olivat oikeastaan vain jännittäneet minua. Nyt minua sen sijaan kauhistutti monestakin syystä. Kallon avaaminen kaikessa monimutkaisuudessaan oli näistä syistä vain yksi. Päälimmäisenä mielessäni kuitenkin jäyti hyytävä ajatus siitä, millaista olisi elää vain yhden korvan varassa. Minä kyllä aikaa myöten varmasti tottuisin siihen ja pärjäisin, kuulisinhan minä joka tapauksessa sillä yhdellä korvalla. Hankalaa elämä kuitenkin tulisi olemaan ainakin aluksi. Päälimmäiseksi pulmaksi tulisi varmasti liikenteen seuraaminen; siellähän olen lähes täysin korvieni varassa. Yläkerran säätöhuoneeseen kävinkin useammin kuin kerran esittämässä kainon pyynnön: "jos nyt katsotte aivan välttämättömäksi viedä minulta puolet kuulosta, viekää siinä samalla myös koko kipu.
Kaikki kaoottiset ajatukseni päättyivät lopulta Diapamiin, joka alkoi kutoa ohutta verkkoa minun ja maailman välille. Sen ehdittyä tuskin vaikuttaa, minua tultiin hakemaan... eikä tällä kertaa enää olisi kyse minkäänlaisista väärinkäsityksistä. Kaksi hoitajaa tarttui sänkyyni ja lähti kärräämään minua ääni- ja hajumaisemien labyrinttiin. Vähän ennen määränpäätä muistan selvästi nenääni tulvineen miltei tukahduttavan ihanan uunituoreiden kanelipullien hajun. Mieleni teki siltä istumalta nousta istumaan, hypätä lattialle ja pötkiä niin pitkälle kuin kanelia kasvoi; vielä olisi mahdollista ottaa täyskäännös... Mutta sängyn reunat oli jo nostettu ylös, enkä minä pohjimmiltani halunnut muuta kuin päästä kivuista eroon, ja kohti sitä mahdollisuutta minua oltiin kärräämässä. Siinä leikkaussalin ovella minut valtasikin äkkiä jonkinlainen täydellinen helpotus, mikä ei johtunut rauhoittavasta lääkkeestä; ei, koska se ei ollut vielä ehtinyt mahalaukkuani pitemmälle. Tiesin, ettei enää tarvitsisi pelätä; minun tarvitsisi vain antaa kaiken tapahtua... ja kaikki tapahtuisi niin kuin olisi tarkoituskin!
Sitten tulimme johonkin viileään, kaikuvaan ja bensanhajuiseen tilaan, jonka arvelin olevan jokin sairaalarakennusten välinen huone... tai jos aivan rehellinen olen, tila muistutti hajun ja kaiun perusteella lähinnä autotallia. Pystyin tuskin salaamaan hämmästystäni, kun minua pyydettiin siirtymään sängystä toiselle, kapeammalle sängylle. Tein työtä käskettyä ja huomasin makaavani leikkauspöydällä! Ajattelin puolihuvittuneena, että nykyään kallonavauksia tehdään nähtävästi autotallissa, mikä onkin varsin käytännöllistä, sillä moottorisahoja ja poriahan säilytetään usein juuri autotalleissa.
Luokseni tuli muutamia leikkauksessa mukana olevia henkilöitä, jotka esittelivät itsensä ja ryhtyivät heti töihin. Minuun kiinitettiin sydänvalvontapiuhat ja verenpainemittari, joka antoikin varsin huippulukemat. Niin kuin aina, minulle kerrottiin kaikki mitä tapahtui, joten en päässyt näyttämään säikähdystaitojani. Mistään ei tullut outoja käsiä eikä tökkiviä instrumentteja. Sellainen tosin ei Töölön kaltaisessa empaattisessa ja kaikin tavoin välittävässä paikassa tosin ollut odotettavissakaan.
Kuin ajatusteni takeeksi päälleni laskeutui uunituore peitto, jonka lämpö levittäytyi kaulasta jalkoihin. Sitten, kuin vaivihkaa, vasempaan ranteeseeni tartuttiin lämpimällä kädellä. Vieressäni seisoi suoranainen isähahmo, minua jo huoneessa tervehtimässä käynyt Nukkumatin kollega. Valitettavasti vain hänen unihiekkavarastonsa olivat kuitenkin käyneet loppuun juuri ennen leikkaustani, mistä syystä hänen oli aivan pakko hoitaa nukuttaminen suoneen annettavalla uninesteellä. Kun sitten kuulin "sen kivan vaiheen" tulevan, tuskin edes jaksoin jännittää. Ja hyvin se neula meni sinne minne pitikin, jo ensi yrittämällä! Sen jälkeen tunsin vain, kuinka mieleni alkoi etääntyä pyörivällä liikkeellä leikkauspöydällä lojuvasta ihmisenmuotoisesta otuksesta. Jostain kaukaa kuulin jonkun toivottavan minulle kauniita iltapäiväunia. Viimeinen muistikuvani ennen filmin lopullista katkeamista oli kuminen naamari, joka tuntui laskeutuvan katosta miltei kiinni kasvoihini.

Päätöntä menoa ällölässä

Makasin selälläni jossain levottoman hyörinän täyttämässä tilassa. Joukko ihmisiä, ainakin pari naista ja yksi mies, oli kumartuneena ylleni. Kurkustani vedettiin ulos jotain putkea, joka ei tuntunut loppuvan koskaan. Kun se pahuksen kidutin sitten viimein oli suvainnut vetää häntänsäkin ulos, tunsin sanoinkuvaamatonta kuvotusta. Sitten, kuin jonkin pahan viruksen riivaamana, oma "kannettava tietokoneeni" antoi lihaksilleni käskyn heilua. Käteni, jalkani ja pakarani alkoivat rytkyä ja täristä kuin olisin ollut saamassa jotain kohtausta. Heiluin sängyn reunasta reunaan törmäillen ylösnostettuihin laitoihin kuin jokin avuton eläin. Maagiset lihasvoimat paiskasivat minut oikealle kyljelleni kevyesti kuin räsynuken. Erilaiset letkut ja piuhat napsahtelivat kasvojani ja käsiäni vasten kipeää tehden.
"Karbamatsepiini", ajattelin mannapuuroaivoillani. "Karbamatsepiini, tämä johtuu siitä, sitä on unohdettu antaa!"
Salaperäinen kohtaus loppui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin, mutta vain alkaakseen heti kohta uudelleen.
"Älä remua!" kuului miehen äänellä aivan vierestäni. Pakotin suuni auki ja kähisin ketjupolttajan flunssaäänellä, etten voinut remuamiselleni mitään; lihakset eivät vain kerta kaikkiaan totelleet minua.
En sitten tiedä, kuulivatko lihakseni jollain tavalla epätoivoisen kähinäni vai annettiinko minulle jotain lääkettä, joka tapauksessa armoton meno loppui siltä illalta siihen, ainakin mitä raajoihini tuli. Vatsani kohdalla se nimittäin vasta alkoi. Mahaparkani kääntyi ylösalaisin ja alkoi raivoisasti pakottaa tyhjää sisältöään ulos. Sukelsin naama edeltä kaarimaljaan, jonka lämmin karhea pohja tuntui ainoalta lohdutukselta. Yökkiminen alkoi lisäksi tuntua päässä saakka, joka räjähti yhtenä tuskaisena tulipallona mitä hornamaisimpaan kipuun. Kuulin mieshoitajan kysyvän, halusinko kipulääkettä, mihin juuri ja juuri sain ähkäistyä myöntävän vastauksen, tai ainakin niin luulen. Kipu alkoi hiipua miltei heti, pahoinvoinnin kustannuksella tosin. Mahaparkani suorastaan rutisi ja paukkui yrittäessään pakottaa ulos sitä jotain, mitä sen sisällä ei edes ollut. Sen raivokas tempoilu sai pääni jälleen räjähtämään. Kuulin taas sen samaisen tutun ja turvallisen mieshoitajan kysyvän, halusinko kipulääkettä, mihin voihkaisin myöntävästi. Kipu katosi, mutta tilalle tuli taas entistä hurjempi pahoinvointi... ja niin edelleen ja niin edelleen, yököttävän kivulias noidankehä oli valmis.
Lopulta kuulin hoitajan soittavan jonnekin ja kysyvän selvää epätoivoa äänessään, mitä ihmeen lääkettä minulle oikein pitäisi antaa, kun mikään ei tehonnut. (Myöhemmin minulle selvisi, että minulle oli kokeiltu mm. vahvoja sytostaattipahoinvointiin tarkoitettuja lääkkeitä.
Viimein minulle annettiin niin iso annos jotain mahanrauhoitustroppia, että kaarimaljasukellukset loppuivat, ainakin toistaiseksi. Osastolla minulle tosin jouduttiin vielä seuraavanakin iltana antamaan pahoinvointipiikkejä, jotta sain edes hivenen sapuskaa sisääni.
Mistä sitten moinen yökötys johtui? Syynä oli ennen muuta oma taipumukseni rajuun pahoinvointiin nukutuksen yhteydessä. Koska narkoosia pidetään yllä ns. nukutuskaasuilla, keuhkoni olivat täynnä näitä löyhkähöyryjä. Nukutuksen jälkeen elimistö sitten alkaa puhdistaa itseään näistä kaasuista, mikä suomeksi sanottuna tarkoitti sitä, että olin koko aika kammottavan katkupilven sisällä. Kaikki yritykset välttyä kerran käytettyjen unikaasujen yökköaromeilta kaatui anatomisiin seikkoihin; joskus muinoin on nimittäin päätetty, että suu ja nenä ovat tiiviissä yhteistyössä keskenään.
Omat mausteensa öllökeitokseen antoi lisäksi se, että minulta oli avattu nimenomaan kallon takakuoppa, mikä vielä lisäsi pahoinvointia. Vielä pisteeksi i:n päälle verensokerini oli kortisonihoidon takia huikeat 10.9, mikä ei ainakaan parantanut tilannetta millään muotoa.
Tilannetta paransi kuitenkin monellakin muotoa se, että minua hoitanut hoitaja oli valmistunut tutuissa ympyröissä, nimittäin kotikaupungissani Savonlinnassa. Lääketökkyräiset aivoni saivat jotain pureskeltavaa jutellessani hänen kanssaan tutuista jutuista. Muutenkin sain tuolla tehostetun hoidon osastolla niin tehostettua ja laadukasta hoitoa, että olen vieläkin suorastaan sanaton... ja se on minunlaiseltani kälkättimeltä paljon.
Ajantajuni oli täysin riekaleina, mutta kun seiskaosaston huoneeseen numero 101 kärrättiin yökkivä sänky, oltiin päästy iltaseitsemään saakka. Yökkivän sängyn perässä tulivat sängyn asukkaan äiti ja sisko, joiden äänistä ei voinut erehtyä. Siinä kipuilun ja pahoinvoinnin keskellä olin toki esittänyt mielessäni kaikille mahdollisille kiitokset säilyneestä kuulostani, mutta oikeastaan vasta huoneeseeni päästyäni todella tiedostin sen: Kuulin yhtä hyvin, ellen jopa paremmin, kuin ennen leikkausta!
Jos kuuloni pelasikin, puheestani ei voinut sanoa samaa. Sammalsin välillä kuin olisin ollut äkkyräkännissä ja ajatukseni napsahtelivat poikki, ennen kuin ehdin sanoa niitä ääneen. Pahinta oli kuitenkin se, ettei minuun pahemmin voinut koskea. Vähäinenkin liike, siis pienikin silitys, nuljautti vatsani väärinpäin ja työllisti kaarimaljan. Se ei kuitenkaan tahtonut mennä sänkyni ympärillä pyörijöille millään perille, mikä sai oloni aina vain ällöttävämmäksi.
Mukavaa asentoa oli suomeksi ilmaistuna mahdotonta löytää. Vasen puoli päästäni oli tulta ja tuskaa, minkä lisäksi jalassani ja kädessäni oli letkuja, jotka tekivät kylkiasennossa makaamisen hankalaksi. Jotta kaikki olisi ollut täydellistä, jouduin käyttämään happinaamaria, joka tuntui lievästi ilmaistuna ahdistavalta. En kestänyt sitä, että kasvojeni peittona oli jotain olkoonkin, että sain sitä kautta happea, joka hillitsi pahoinvointia edes hiuksen verran. Jouduin siis lojumaan luonnottomassa asennossa kaiken säryn ja pahoinvoinnin keskellä, vaikka minun olisi pitänyt koettaa levätä.
Sitten aloin tuntea suoranaista epätoivoa. Edessä olisi pitkä yö, eikä elimistöni antanut minkäänlaisia merkkejä unentulosta. Uni olisi kuitenkin ainoa keino päästä edes hetkeksi eroon joka puolella repivästä fyysisestä ja henkisestä tuskasta. Mieleni teki rääkyä lähteville vierailleni, etteivät he saisi lähteä; heidän oli hitto soikoon jäätävä tai minä todella tulisin hulluksi, sekoaisin ja tulisin sairaaksi... ei vaan minä olin jo sairas, kipeä, huonovointinen, väsynyt, uneton... minuun koski, kivisti ja pakotti, pääni oli täynnä kranaatinsiruja, mahani huusi apua kaikilla osaamillaan kielillä ja sen omistaja itki ja huusi ja parkui äänettömästi jotain tarkemmin määrittelemätöntä tulemaan avuksi.
Mieltäni rusensi myös se, että minun olisi pitänyt olla onnellinen: Lähes kaksi ja puoli tuntia kestänyt leikkaus oli mennyt hienosti ilman minkäänlaisia komplikaatioita. Olin saanut pitää tuntoaistin ja kuuloaistin, eikä ainakaan vielä ollut päänsärkyä lukuun ottamatta tuntunut minkäänlaista muuta kipua. Silti minusta kuitenkin tuntui, että voimani loppuisivat juuri nyt ja juuri tähän paikkaan, minä en jaksaisi tulossa olevaa hirveää yötä yksin nukkuvassa kahdeksan hengen sairaalahuoneessa, piuhoihin, letkuihin ja siihen pahuksen happinaamariin sidottuna sängyssä, jonka laidat oli nostettu ylös. Voin vailla dramatiikan häivääkään sanoa, että vietin elämäni siihen asti epätoivoisimpia hetkiä.
Epätoivon rinnalle alkoi luikerrella uusi vähintäänkin yhtä epämiellyttävä tunne. Olin jo monta tuntia saanut nestettä suoneen, ja elimistöllehän tulee ennemmin tai myöhemmin tarve päästä eroon liiasta nesteestä. Koska en millään päässyt itse kaikkine letkuineni liikkeelle, minun oli nöyrryttävä painamaan soittokelloa. (Siinä vaiheessa se ei tosin niin kamalan nöyryyttävältä tuntunut kuin mitä varmasti tavallisessa tilanteessa olisi.) Herttaisen hoitajan tullessa paikalle sanoin vain, että halusin helpotuskammariin ja että yrittäisin mennä sinne omin jaloin... (Vaikka fiksumpaa olisi ehkä ollut menetellä muulla tavoin.) Sillä kertaa ylpeyteni koitui minulle kuitenkin eduksi. Vaikka luulin pääni räjähtävän vatsankappaleiden päälle ja vaikka Töölön sairaala oli äkkiä vaihtanut paikkaa Linnanmäen Vekkulan kanssa, selvisin reissustahengissä.
Niin, selvisin ja sain ilmaiset liput houre-elokuvateatterin aitiopaikalle. Illan päänäytöksen pääosassa oli jo pitkään huumeita käyttänyt, täysin omissa svääreissään elelevä keksijä, joka pari kertaa päivässä pulahti pilvestä päivänvaloon mukanaan jokin patentoitu idea. Omalla tavallaan huvittavin näistä ideoista oli "tupakanpolttajan salkku." Se oli noin tietokonesalkun kokoinen mutta jonkin verran paksumpi nahkasalkku, jossa oli useita taskuja. Päällimmäisessä, pienimmässä taskussa oli sikareita - tietysti kuubalaisia -, seuraavassa eli toiseksisuurimmassa tupakka-askeja ja kaikkein suurimmassa kasapäin erilaisia lehtisiä ja vihkosia, joissa kerrottiin tupakan haitallisuudesta. (Salkun ostaja ei tietenkään tietäisi näistä mitään vaan luulisi ostavansa salkullisen tupakkaa.) Näissä sokkokatsojillekin soveltuvissa mykkäfilmeissä seikkaili myös epämääräinen nuori mies nimeltä Torsti Heikinheimo-Pitkänen, jonka kieltämättä melko erikoiset edesottamukset varmistivat sen, etten päässyt piinallisen todellisuuden tuolle puolen.
Sitten remmiin astui mukaan yksi ihmismielen kaikkien aikojen kamalimmista keksinnöistä, nimittäin pelko. Syynä siihen oli se, että olin leikkauspäivän aamuna saanut tavanomaisen karbamatsepiiniannokseni, mutta siitä oli aikaa jo toistakymmentä tuntia. Missä ihmeessä siis viipyikään sen päivän loppu karbamatsepiini??? Vai oliko se annettu minulle jossain vaiheessa... vai oliko se kokonaan unohdettu?!
"Lääkityksen äkillinen lopettaminen voi aiheuttaa oireiden pahenemisen!" Mitään näkemättömien silmieni edessä pyöri lääkkeen pakkausseloste rääkyvän punaisin kirjaimin. Oireet voisivat paheta! Kolmoishermoni voisi alkaa kipuilla! Minut olisi leikattu turhaan, minä makasin tässä kärsimässä turhaan...
Hoitajia kävi luonani toinen toisensa jälkeen, mutta en millään saanut puuroisessa päässäni muovattua oikeaan muotoon oikeaa kysymystä. Kuulin sydämestä tulevia kannustuksia ja lempeitä lohdutuksen sanoja ja minulla oli kuuntelijoita... mutta pääni ei vaan toiminut; sitä oli kirjaimellisesti operoitu niin, että selvistä ajatuksista tuli epäselviä sanarykelmiä. Kun sitten lopulta noin puolenyön aikaan sain asian kysytyksi suht selvällä huonolla suomella, sain kuulla, että minulle oli annettu karbamatsepiinia suonensisäisesti. Mitään hätää ei siis ollut; olin saanut vihaamaani lääkettä! Kipuja ei tulisi, ei ainakaan tänäiltana, koska olin saanut sitä kirottua karbamatsepiinia!
Kiitos kirotun karbamatsepiinin Mr Heikinheimo-Pitkänen ja huumehörhö patentoituine elämänparannusratkaisuineen hajosivat keskelle kemiallista lumisadetta, joka täytti rösöisen kuvaruudun lopulta kokonaan.
Seuraavaksi tajusin, että elämästäni oli leikattu pois tunti, kaksi tai todennäköisesti vielä useampikin. Se oli käynyt niin äkkiä, että se olisikin jäänyt minulta ilman elimistössäni tapahtuneita muutoksia huomaamatta: Paha olo oli poissa, samoin ympärilläni löyhyvä tukahduttava unikatkupilvi oli alkanut rakoilla. Keskellä syksyisen yön pimeyttä tunsin, miten minut täytti salaperäinen energia. Sänky, jossa makasin, ei enää tuntunut vähimmässäkään määrin ahdistavalta; siitä oli tullut jonkinlainen voimakenttä, jossa minuun syötettiin kaikissa olomuodoissa tulevaa voimaa.
Ja niinhän asia olikin; makasin siinä saaden parasta mahdollista sairaanhoitoa mitä kuvitella saattoi, parhaan mahdollisen neurokirurgin leikkaamana ja ilman minkäänlaista kipua! Sillä hetkellä päätin, että selviäisin! Tästä vielä noustaisiin; tämän loistavan hoidon, näiden mukavien ihmisten ja oman itseni ansiosta minä vielä nousisin tästä... ja ilman kolmoishermosärkyä!

Lähimmäisten lämmössä

Niin sitä sitten noustiin. Ylös, ulos ja lenkille en tosin heti lähtenyt maratonista puhumattakaan vaan tyydyin jalottelemaan osaston käytävillä fysioterapeutin, hoitajien ja vanhempieni kanssa. Juuri vanhempiani minun onkin kiittäminen siitä, että pääsin kävelevien kirjoihin niinkin nopeasti. He kuskasivat minua ympäri osastoa, parvekkeelle saamaan raitista ilmaa ja kahvilaan juomaan ihanaa haudutettua teetä.
Isäni, joka oli kaksi viikkoa ollut ulkomailla työmatkalla, otti heti kotiin päästyään auton alleen ja ajoi täysillä jylläävän flunssaviruksen seurassa yli kahdensadan kilometrin matkan perjantai-illan liikenteessä sairaalaan minua katsomaan. Olinkin hänen näkemisestään niin liikuttunut, että aloin sumeilematta itkeä. Takerruin hänen käsiinsä kuin hukkuva veteen heitettyyn pelastusrenkaaseen, enkä olisi millään halunnut päästää irti, vaikka kello näyttikin miltei luvattomia lukemia. Kai mieleeni nousi jokin epämääräinen pelko siitä, ettei isä ehkä seuraavana päivänä enää pääsisikään katsomaan minua vaan olisi haihtunut savuna ilmaan.
Itku oli muutenkin herkässä leikkauksen jälkeisinä päivinä. Saatoin käydä vetistelemään lyötyäni pääni johonkin tai puhuessani jostain tuikitavallisesta asiasta, joka vain sattui ylittämään lähes olemattoman itkukynnyksen. Syinä moiseen oli ennen muuta elimistöni tapa reagoida nukutukseen; on nimittäin sääntö vailla poikkeuksia, että nukutusta seuraavan päivän vietän vähemmän tai yleensä enemmän tippa linssissä. Onneksi tosin olin tällä kertaa varoittanut asiasta vanhempiani, joten en päässyt säikäyttämään heitä omituisella itkeskelylläni.
Vanhempiini palatakseni he ansaitsevat suurkiitokset myöskin ajasta, jonka he omistivat minulle. Äitini oli jo keskiviikkona jäänyt pois töistä, ja isäni vietti luonani seuraavan viikon kaksi ensimmäistä päivää. Helsingissä asuva siskoni ja hänen avomiehensä majoittivat heidät muitta mutkitta luokseen, mikä myös teki monen asian paljon helpommaksi.
Sairaalassa vanhempani viettivät tuntikaupalla aikaa, lukivat minulle ääneen lehtiä ja kevensivät kaikilla osaamillaan tavoilla mieltäni. He ikään kuin pitivät minua kädestä elimistöni luutuessa, arpeutuessa ja toipuessa tehdystä operaatiosta.
Myös muut lähipiirissäni elivät mukana leikkauksen aikaisissa ja -jälkeisissä tunnelmissa. Liikuttavinta mielestäni oli kuitenkin, että eräs kuolemansairas sukulaiseni oli kerännyt voimanrippeensä ja soittanut äidilleni vain tiedustellakseen, miten voin. Vaikka hän jo onkin lähtenyt luotamme vehreämmille niityille, olen silti mielessäni hänelle yhä kiitoksen velkaa.
Uskomatonta mutta onnekseni totta oli myös se tarmo, jolla tuttavat ja sukulaiset alkoivat kerätä tietoa kolmoishermosärystä. Jopa sellaiset ihmiset, joiden kanssa olin tuskin ollut tekemisissä, tuntuivat tulevan aivan lähelleni välittävinä ja ymmärtävinä. Voisikin sanoa, että tämä harvinainen sairaus oli kokemus, joka yhdisti meidät iästä, sukulaissuhteista ja välimatkoista riippumatta.
Jos joku tulee sanomaan minulle, että tämän päivän terveydenhuollon ammattilaiset ovat kiireisiä, steriilin viileitä ja superobjektiivisia käveleviä jäävuoria, olen valmis väittämään, että tämä arvoisa joku on kävelevä stereotypiavuori. Minua hoitaneet hoitajat ja lääkärit olivat nimittäin äskeisen tönkön kuvauksen täydellisiä vastakohtia. Lyhyesti sanottuna empaattisemmiksi, lämpimämmiksi ja ystävällisemmiksi kuin mitä Töölön hoitajat olivat, tuskin voi tulla. En hetkeäkään tuntenut olevani sataykkösen ykkönen, niin kuin vuodepaikkani numero kertoi, vaan ihminen, jonka hyvinvoinnista oltiin alusta loppuun saakka aidosti kiinnostuneita. Kanssani juteltiin paljon muustakin kuin hermoharmeista ja sain osakseni kokonaisvaltaista välittämistä, jollaiseen kukaan ei pysty pelkkien euronippujen voimin. Myös huumorinkukkaset saivat kasvaa vapaasti.
Minun ei tarvinnut juurikaan pyytää apua missään vaan minulle tarjottiin sitä. Vaikka aluksi sain tuskin käännetyksi kylkeä omin avuin, en kokenut kertaakaan käyväni hoitajien hermoille. Siitäkin huolimatta yritin olla niin helppo potilas kuin mahdollista. Läksin liikkeelle yksin heti kun edes jotakuinkin pysyin tolpillani ja viljelin joidenkin mielestä jopa liikaakin sitä monesti unohduksiin jäävää kuusikirjaimista sanaa: KIITOS! Kerran jopa minulle kipupiikkiä antamaan tullut hoitaja naurahti minulle, että "mitä minä nyt piikistä kiittämään?" Minusta siinä ei kuitenkaan ollut mitään naurettavaa; ilman tuota nimenomaista piikkiä kipu nimittäin olisi käynyt todella sietämättömäksi.
Eräästä tapauksesta on tässä yhteydessä vielä aivan pakko kertoa. Olin tulossa suihkusta erään hoitajan kanssa ja törmäsin käytävällä kierrosta tekevään neurologiin. Ripeäotteinen mies päätti jättää turhat aikailut sikseen ja alkaa suorittaa neurologista tutkimusta siinä käytävällä. Minua hetken tutkittuaan hän kysyi aivan vakavalla äänellä: "ovatko silmäsi harhailleet tuolla tavalla jo ennen leikkausta?" Pokerinaamani joutui lievästi sanottuna lujille kertoessani, että olen syntymästäni saakka sokea ja että silmäni ovat nuljuilleet mitä luultavimmin jo kohdussa. Sokko tai ei, jopa minä pystyin näkemään, miten nuoren lääkärin kasvot lehahtivat tomaatinpunaisiksi.
Leikkausta seuraavana iltana läksin ensimmäisen kerran omin päin kävelemään. Vaikka matkaa oli tuskin enempää kuin muutama mittanauhallinen, pääsin senkin ilman tukea. Ne muutamat askeleet olivat myös ensiaskel tutustumisessani huonetovereihini, niin uskomatonta kuin se onkin. (Uskomatonta siksi, että yleensä pyrin tavalla tai toisella tutustumaan muihin samaan tilaan sullottuihin mahdollisimman pian.) Ei vienyt kauankaan, kun meille kehittyi vahva ryhmähenki, jonka voisi ehkä tiivistää lauseeseen: "Me parannutaan ja me tehdään se yhdessä!"
Kämppisteni suhteen koin myös yllätyksen siinä suhteessa, että olin pitänyt heitä äänistä päätellen paljon nuorempina mitä he todellisuudessa olivat. Vaikka lähes kaikki heistä olisivatkin ikänsä puolesta voineet olla äitejäni, ikä menetti kaiken merkityksensä. Kaikki raja-aidat oli tehty rikottaviksi, ja niitä myös rikottiin. Kävimme yhä pitempiä ja syvällisempiä keskusteluja, joihin ilman muuta kuului myös toistemme sairauksien ja hoidon läpikäyminen. Kun pääsin sairaalasta maanantaina, minun tuli heitä kaikkia todella ikävä. Kirjaimellisesti takerruin jokaisen kaulaan tahtomatta päästää irti. Jaoimme yhdessä sellaisen kokemuksen, jonka vain toinen aivoleikkauksen läpikäynyt saattaa ymmärtää. Vielä nytkin tätä kirjoittaessani minut täyttää todella haikea olo. Muistan heidät kaikki nimeltä ja muistan heidän äänensä yhtä selkeinä kuin ne tulisivat cd-levyltä. Muistan myös sen, miltä he näyttivät. (Keskustelimme myös siitä ja heitä halatessani näin heidät aivan omin silmin.) Antaisin todella paljon, että voisin vielä tavata heidät. Maailma on onneksi kuitenkin aika pieni paikka, jossa mikään ei ole mahdotonta.

Makumatka muussimaahan

Pahoinvoinnin väistymisessä oli yksi huono puoli: Minun oli alettava syödä. Ja niin kuin yleensä sairaaloissa, Töölössäkin sängyn eteen kannettiin kaksi lämmintä ruokaa päivässä. Koska minut oli nyt leikattu, ei olisi enää puhettakaan ruuan käyttämisestä pakastimen kautta.
Ensimmäisellä kerralla onnistuin melko onistuneesti luistamaan kauheasta tilanteesta: Kasviskiusaus ehti nimittäin hyvin jäähtyä syötyäni hitaasti salaatin, leivän ja jälkiruuan ennen sitä. Seuraavalla kerralla, lauantaiaamupäivänä, tilanne oli kuitenkin aivan toinen, sillä jälkiruuasta ei ollut tietoakaan. Olin purskahtaa itkuun lämpimien lihakepakoiden muhkean tuoksun vyöryessä sieraimiini. Sydämeni hakkasi niin, että suonet ritisivät liitoksissaan ja minut täytti sanoinkuvaamaton epätoivo. Lämpimän ruuan syöminen pelotti minua enemmän kuin kaikki tähänastiset hammaslääkärikäyntini yhteensä. Erotuksena oli vain se, että olin tavallaan yksin pelkoni kanssa: Kun hammasporan kipu oli monelle tuttua, minä olin ainoa, joka oli joutunut syömään sähköpuuroa. Minkäänmerkkiset selitykset eivät siis pystyneet kuvailemaan lähimainkaan sitä, miltä minusta tuntui. Kaikkein lähimpänä totuutta lienee kuitenkin kuviteltu tilanne, jossa minkä tahansa suuhun tulevan ruokapalan sisällä saattaisi olla hampaankoloon mahtuva pieni partakoneenterä.
Koko tilanteen teki täydellisen kauheaksi epämääräinen syyllisyyden tunne, jota tunsin: Jos saisin kipukohtauksen, se olisi kokonaan minun syytäni. Olin sittenkin johtanut lääkäreitä harhaan kuvaillessani oireita, ja kivun taustalla oli jokin aivan muu vaiva kuin kolmoishermosärky. Se kauhea vielä tulematta ollut ensimmäinen kohtaus tekisi minusta varman syyllisen yhdessä sekunnissa... Ja kukapa nyt haluaisi syödä itseään syylliseksi?!
Se oli silti tehtävä, kaikesta huolimatta... ja se olisi paras tehdä sairaalassa asiantuntijoiden ja hyvän hoidon keskellä. Jos tärsky tulisi, kaatuisin sairaalasänkyyn enkä rojahtaisi maan rakoon. Fuskaamiset saivat siis loppua NYT tähän paikkaan!
Niinpä sitten kippasin salaattikulhon sisällön lämpimän ruuan sekaan ja survaisin haarukan kepakkoon. Luulin pumppuni todella paksahtavan palasiksi iskiessäni hampaani herkulliseen lihapalaan... tai no, iskemisestä ei voinut puhua, sillä käytin purukalustoa niin vähän kuin vain oli mahdollista. Kun mitään kipua ei tuntunut muutamaan palaseen, rohkaistuin ja kokeilin, ihan hetken vain, syödä aivan normaalisti... Eikä kipua tuntunut vieläkään! Minä tosiaan söin puolen vuoden tauon jälkeen LÄMMINTÄ ruokaa! Se oli uskomatonta, ei vaan mahdotonta! Sen täytyi olla vain väliaikaista, sillä olihan minulla vielä täysi lääkityskin päällä...
Silti minä vain söin haarukallisen toisensa jälkeen maailman parhaita lihakepakkoja lämpiminä!
Vasta kun lautanen oli tyhjä viimeistä murua myöten, uskoin, että olin todella tehnyt sen! Rojahdin sänkyyn yhtä paljon onnellisena kuin uupuneenakin.
Seuraava ruokailu teki kuitenkin tuloaan, ja tällä kertaa tilanne oli entistä pahempi: Tarjolla oli nimittäin keittoa, jota oli mahdoton syödä vain suun toisella puolella. Sydämeni hakkasi kuin ompelukone kauhoessani kuumaa kasvissosekeittoa suuhuni. Hotkin kuin en olisi koskaan ruokaa nähnytkään, lotasin keittoa päälleni, mutta en välittänyt siitä. Kun lautanen lopulta oli tyhjä, rusensin ruisleipäviipaletta vapisevassa kädessäni ja uikutin puoliääneen, että olin tehnyt sen. Lapsellista dramatiikkaa, sanoi jokin järjen ääneksi kutsuttu, mutten voinut tunteilleni kerrassaan mitään.
Sunnuntailounaaksi syöty broilerikaan ei saanut hermoa häijyilemään, vaikka se oli niin lämmintä, etten ennen kolmoishermosärkyäkään välttämättä olisi käynyt siihen käsiksi. Aloin kuitenkin taas voida pahoin iltaruuan lähestyessä, ja kun lautasellinen höyryävänkuumaa makkarakeittoa kannettiin eteeni, pulssini pomppasi lähelle sataakahdeksaakymmentä.
Pari ensimmäistä lusikallista syötyäni minut valtasi kuitenkin miellyttävän rento olo, sellainen, joka humpsahtaa päälle pitkän paukkupakkasessa tehdyn kävelylenkin päätteeksi kuuman keittolautasen ääressä. Herkuttelin itseni suoranaiseen hurmioon ruualla, joka oli kuulunut herkkuruokalistani kärkipäähän, jos nimittäin lähdettiin liikkeelle kyseisen listan pohjalukemilta.
Syötyäni kehuin kämppiksilleni ja tyhjän tarjottimen hakeneelle hoitajalle Töölön sairaalan makkarakeiton maasta taivaaseen. Puhelinlinjoja pitkin huokailin äidilleni Imatralle miltei tippa linssissä, että olin syönyt lautasellisen maailman parasta KUUMAA makkarakeittoa ilman pienintäkään muistutusta kolmoishermosärystä.
Ja ihanat herkutteluhetket vain jatkuivat. Kotiin päästyäni aloin kivuta porras portaalta kohti suoranaista kulinaristista taivasta, sillä nyt pystyin syömään sellaisia ruokia, joita en ollut uskaltanut liki puoleen vuoteen syödä. Lämpimin muisto minulla on ensimmäisestä kotona viettämästäni päivästä, jolloin isäni teki minulle omaa erikoisuuttaan, lihapullia ja perunamuussia. Vaikka pumpullani oli vieläkin aikamoiset ylinopeuslukemat mittarissa, edes kaksi täpötäyttä lautasellista tuota herkkua eivät sulkeneet suussani olevaa virtapiiriä. Sitä eivät tehneet pannulta otetut kalapuikot, uunituoreet riisipiirakat, rapeat ranskalaiset eivätkä vastapaistettu pihvi.
Mässäilin, herkuttelin ja nautiskelin kaloritolkulla gastronomian parhaimmistoa mieleni ja kieleni virkistykseksi. Toteutin satakymmenenprosenttisesti sairaalasängyssä itselleni antamani lupauksen, että "jos tästä selviän ja kivut loppuvat, saan syödä mitä ja miten paljon haluan kaloritaulukoista välittämättä.
Vaikka en mikään terveysintoilija yleensä olekaan, olen kuitenkin pyrkinyt syömään ruokaa vain lautasellisen kerrallaan, senkin rauhallisesti nautiskellen. Nyt minusta kuitenkin tuli hillitön hotkija, jonka pohjattomaan mahaan tuntui mahtuvan loputtomasti sapuskaa. En syönyt vaan ahmin ruokaa sisääni kuin peläten, että lautanen napattaisiin nenäni edestä. Todellisuudessa luulen tämän johtuneen kuitenkin siitä, että halusin saada lautasen tyhjäksi, ennen kuin kolmoishermoni huomaisi minun menneen kielletylle alueelle. Voi myös olla, että hotkin varastoon makunautintoja mahdollisia tulossa olevia tuskan päiviä varten, päiviä, jolloin en pystyisi syömään juuri mitään. Lääkitystäni nimittäin oli tarkoitus alkaa purkaa, ja se, mitä siitä ehkä seuraisi, täytti minut kuuman perunamuussinkin läpi tunkevalla hyisellä pelolla. En saanut enää kipukohtauksia vaan "pelkokohtauksia." Ne iskivät kimppuuni ennen muuta ruokapöydässä, kun koko kehoni vanhasta tottumuksesta valmistautui musertavaan kipuun. Niinpä tämän tästä tärähdinkin kuin tosiaan olisin saanut sähköiskun; todellisuudessa kuitenkin sisäinen lämpötilani vain käväisi pikaisesti nollan alapuolella.
Herkkuhetkeni eivät suinkaan rajoittuneet vain päiväsaikaan; vietin nimittäin yötkin syöpöttelypuuhissa. Öisin keittiömestarina toimi Nukkumatin pikkuserkku, joka toi minulle niin monta lautasellista niin lämmintä ruokaa kuin vain halusin. Eräänäkin aamuna ylistin tuon unelmien keittiön herkkuja eräälle ystävälleni tähän tapaan: (Tekstiä on taas hiukan paranneltu, mutta vain ja ainoastaan sinua ajatellen!)
"Viime yönkin niin kuin tällä viikolla aika monet yöt söin illasta aamuun. Söin ja söin vaan uudestaan ne ihanat KUUMAT ja suolaiset ranskalaiset, jotka kävin eilen Mäkkärissä syömässä. Sitten söin perunamuussia, tillilihaa,
karjalanpaistia, jauhelihakastiketta, spagettia, tagliatellea, broileria ja taas siihen päälle suunnilleen kymmenen lautasellista KUUMAA perunamuussia... ja jälkkäriksi vasta paistettuja tappokokoa olevia munkkirötkäleitä, lautasen
siis IsON kokoisia korvapuusteja, yllättäen nekin vasta uunista otettuja, erilaisia uunituoreita kuivakakkuja, esim. tiikerikakkua, piimäkakkua, suklaakakkua, jossa on suklaapaloja sisällä, Tuulomaan torttua... ja kaikkia otin noin kymmenen kertaa lisää... ja sitten olikin taas uusi nälkä ja sai aloittaa taas lämpimistä ruuista..."
Puolittain odotin sitä, että perheeni, ystäväni ja kaikki ne lukuisat ihmiset, jotka saivat osinkonsa autuaasta huokailustani, olisivat tökänneet minulle luun kurkkuun maksuksi hermojensa menettämisestä. Kieltämättä olisinkin ansainnut rätin suulleni, niin monta kymmentä kertaa päivässä hehkuttelin lämpimän ruuan ihanuuksilla. Kukaan ei kuitenkaan tehnyt mitään sinne päinkään; en hyvin säilyneestä kuulostani huolimatta erottanut edes yhtään tuskastunutta "pidä nyt jo pääsi kiinni"
-huokaustakaan, mistä monta lautasellista lämpimiä kiitoksia kaikille. Minulla tosin olisi sellaisten huokausten varalle ollut antaa aika hyvä neuvo: Jos herkulliset höpinäni eivät miellytä, tukkikaa suuni, vaikka lämpimällä perunamuussilla!

Arpinen arki

Elämästäni tuli herkullista sanan kaikissa merkityksissä. Vaikka jouduinkin leikkausta seuranneena viikkona viettämään suuren osan ajasta vaakasuorassa asennossa, mieleni liihotteli jossain katon tuntumassa kivuttomien tuntien ja päivien seuratessa toistaan. Vaikka haavaa särki ja päässä tuntui lyllyvän puolentoista kilon painoinen möhkäle kipuilevaa hyytelöä, en antanut sen pahemmin häiritä; sitäpaitsi olin saanut Töölöstä mukaan kaksikin kipulääkereseptiä, joiden ansiosta kiukuttelevan päänupin sai hiljaiseksi.
Muutamana leikkauksen jälkeisenä päivänä tunsin kasvojeni vasemmalla puolella ajoittain lievää pistelyä. Tuntemus oli vähän samanlainen kuin joku olisi kutitellut vuoroin lämpimällä ja vuoroin kylmällä neulalla jossain syvällä kudosten kätköissä. Näkymätön kutittelija päätti kuitenkin jättää minut rauhaan jo muutaman päivän kiusaamisen jälkeen, koska en mitä ilmeisimmin ollut hyvä kiusattava; en nimittäin ollut moisesta pikkuharmista tietääksenikään.
Toinen vähän pitempiaikainen pikkuharmi oli vasemman korvantauksen tunnottomuus. Vielä tätä viisi kuukautta myöhemmin rustatessanikin kaistale vasenta korvantaustani ei tunne juuri kosketusta kummempaa. Tällainen tunnottomuus saattaa toki johtua leikkausalueen väliaikaisesta ärtymisestä tai turvotuksestakin, mutta vaikka tunto ei ikinä palaisikaan, olisi se suorastaan pilkkahinta siitä, mitä ostosreppuuni on ropissut: Kasapäin kivuttomia päiviä. Päähäni tosin jouduin jo syyskuussa vetäisemään villamyssyn, sillä tunnoton alue ja vasen korvalehteni eivät sietäneet missään määrin kylmää.
Tikit sain pois viikon kuluttua leikkauksesta. Vaikka pikkiriikkiset hiuksenalut olivatkin jo alkaneet kukoistaa haavakohdassa, ompeleiden poisto ei edes nipannut. Paria päivää myöhemmin sain jo luvan kanssa istahtaa saunan lauteille. Vaikka kyseessä olikin alalaude, jonne tuskin tarkeni istahtaa, saunomista se kuitenkin oli. Seuraavana päivänä kipusin jo ylimmälle oksalle ja annoin löylykäteni laulaa... tai ainakin se oli tarkoitukseni. Koska olin kesän aikana alkanut saada sähköiskuja silloin tällöin myös saunassa, uskalsin tuskin hengittää suun kautta. Pelko piteli minua niin jäisessä otteessa, ettei edes sata-asteinen hikihuone olisi saanut sitä sulamaan ja valumaan alas viemäristä. Niinpä löylynliverrykset muuttuivat tuskin kuultaviksi pihahduksiksi ja jouduin todella katsomaan totuutta sen synkkiin mustiin silmiin: Tässä minä istuin, lähes parikymmentä himosaunontavuotta takanani uskaltamatta tuskin heittää vettä kiukaalle! Onneksi kyse oli kuitenkin vain ohimenevästä jääkaudesta; jo muutamaa viikkoa myöhemmin soitin kiukaalla selvät sävelet.
Ei ainoastaan saunominen vaan myöskin kuumassa suihkussa käyminen koettelivat hermojani. Vaikka ennen leikkausta kolmoishermoni olikin silloin tällöin muistuttanut äkäisesti olemassaolostaan höyryävän kuuman veden alla, olin silti jatkanut tuota pinttynyttä tapaani. Kun kivut olivat jääneet Töölön sairaalan ovien taakse, aloin kammoksua kuumaa suihkua siinä missä kuumaa murkinaakin. En voinut edes ajatella ajatustakaan siitä, että ihana nautintoni katkeaisi karvaaseen kivuliaaseen pettymykseen. Kun lääkitystä alettiin purkaa, pelko kasvoi jokaisen suihkureissun myötä niin, että lopulta höyryävästä kylpyhuoneesta oli jäljellä vain lämmin muisto. Tämänkin kammotuksen pystyin kuitenkin liittämään luetteloon nimeltä OHIMENEVÄT ILMIÖT, jotka lopulta päätyivät ongelmajätteinä ajatusten tunkiolle.
Ensimmäisinä toipilaspäivinäni elin kirjaimellisesti kipupilleristä toiseen. (Tämä siksi, että kipu niin monella tavalla määräsi tekemisiäni.) Tuo tunne niin tuskainen oli ikään kuin laatinut minulle kieltotaulun, jonka kieltojen rikkomisesta seurasi lain edellyttämä määrä päänvaivaa. Kiellettyjä asioita olivat yskiminen, aivastaminen, huutaminen, kuoppaisella tiellä ajaminen ja kaikenlaiset äkkinäiset liikkeet ja ponnistukset.
Se, miten paljon ihmisen arkeen voikaan noita asioita sisältyä, selvisi minulle tuskallisena yllätyksenä. Jopa niinkin tuikitavallinen asia kuin helpotuskammarissa pistäytyminen saattoi vaatia hikeä ja kyyneleitä. Vasta kun aloin kaataa aamupalaviilin sekaan pellavarakeita, tilanne muuttui siltä osin siedettävämmäksi.
Moni pitkä- tai lyhytaikainen tupakoitsija kärsii piinallisesta tupakkayskästä, joka lie tuttu käsite jokaiselle kengänkuluttajalle. Minä kärsin vaivasta nimeltä kiroiluyskä, johon vain toivon mukaan harva kengänkulutusreissuillaan törmää. Kun henkitorveeni jostain syystä pääsi jotain sinne kuulumatonta, sen ulos röhiminen kävi sen verran kupolini pääle, että jossain aivosopukassa oleva kiroilurefleksi pääsi siinä rytäkässä laukeamaan. Onneksi kuitenkin myös huutaminen oli kiellettyjen asioiden listalla.
Koska kumartuminen teki tiukkaa, jouduin tämäntästä harrastamaan enemmän, tai yleensä vähemmän, tyylikkäitä kyykkyhyppyjä, jotta olisin saanut koirulaiseni ruokituksi ja juotetuksi. Ystäväni mahantäyttöpuuhat olisi tietysti voinut hoitaa jompikumpi vanhemmistanikin, mutta koska olen syntynyt periaatteen ihmiseksi ja, ennen muuta, koska Pontus-koirani on ainoa lapseni, minä hypin. Siinä kyykkiessäni huomasin jälleen kerran, miten korvaamatonta hyötyä minulle olikaan yli kolmen vuoden jokseenkin säännöllisestä spinning-harrastuksestani; ilman siellä saatuja pyöräilijän jalkavoimia tuskin olisin pärjännyt niinkään välttävästi.
Koska kaikenlainen kuntoilu oli minulta viikkokausiksi kielletty, ainoa kalorinpolttokeinoni olivat oma rakas leipämoottorini ja kaksi jalkaani. Lenkkeilykin tosin oli vähällä tyssätä jo naapurin postilaatikolle, sillä kovaan vauhtiin tottunut Pontus veti ja kiskoi niin, että niskani kitisivät, ne kun leikkauksen vuoksi olivat varsin arat ja jäykät. Lopulta lukemattomien ääneen lausuttujen ja lausumattomien manausten jälkeen löysimme kuitenkin yhteisen kävelyrytmin, joka mahdollisti minunkin pääsemisen ihmisten ilmoille.
Reilut pari viikkoa operaation jälkeen sitten istahdin spinnipyörän satulaan. Vaikka pyörässäni olikin kirkkaanpunainen "kolmenkympin lätkä", joka edellytti istuen ajelemista pulssi miltei leporytmeillä, nautin silti myös tämäntyyppisestä hikilenkistä. Spinning oli minulle tärkeää myös siksi, että niin monet tuttavani ja kaverini harrastivat sitä. Kun sain nousta pyörän satulaan yhdessä heidän kanssaan ja polkea läpi yhteiset mäet ja tasamaastot, en jäänyt eristyksiin kipuilevan pääni kanssa. Vaikka minua kieltämättä noin joka toinen minuutti sapettikin jonon hännillä roikkuminen, pysyin siellä kiltisti; enhän nimittäin halunnut käydä rehkimään oman pääni menoksi.

Uuteen maailmaan

Viikko sairaalasta pääsyn jälkeen sitten koitti se päivä, jolloin jätin päivittäisestä lääkeannoksesta kolmanneksen ottamatta. Annokseni siis laski 1350:stä milligrammasta 900:n milligrammaan. Olin enemmän kuin peloissani. Minua suojaavaan tablettimuuriin oltiin nyt käymässä käsiksi hakuin ja lapioin, mikä tarkoitti, että minua oltiin kovaa vauhtia tekemässä täysin suojattomaksi kipuja vastaan. Niin paljon kuin olinkin vihannut ainetta nimeltä karbamatsepiini, se oli silti tarjonnut minulle pitkäksi aikaa turvapaikan, jonne trigeminusneuralgia ei juuri saanut livautetuksi lonkeroitaan.
Yllätykseni olikin siis mykistävän suuri päivien pöristessä eteenpäin yhtä kivuttomina kuin ennenkin. Lisäksi aloinhuomata pieniä, mutta niin suuria, muutoksia itsessäni. Aloin tuntea oloni jollain selittämättömällä tavalla vapautuneemmaksi, aivan kuin joku olisi vihdoin päättänyt korjata reistailevat ratakseni ja putsata niistä hiekanjyviä painepesurilla. En enää ajatellut vaan sanoin mitä ajattelin. En enää miettinyt asioita mielessäni vaan aloin sanoa niitä ääneen. En enää puhunut vaan juttelin. En enää hakenut sanoja vaan annoin niiden tulla. En enää vain naurahdellut vaan todella nauroin, mihin en ollut kunnolla pystynyt kuukausiin.
Päivien kuluessa aloin yhä vähemmän ja vähemmän muistuttaa unissakävelevää suolapatsasta. Aloin jälleen oppia kohtaamaan kaiken vastaantulevan, niin ihmiset kuin asiatkin, avoimin ja kirkkain silmin. Sain ajatuksistani kiinni, ennen kuin ne katosivat mielestäni. Sain rutosti lisää rohkeutta sanoa, mitä ajattelin; opin myös esittämään ajatukseni niin, että toistenkin oli helpompi saada niistä tolkkua. Puheeni ei enää muistuttanut siinä määrin vetelää mannapuuroa kuin mitä pahimmillaan lääkityksen aikana.
Myös elimistöni riemastui päivä päivältä kevenevästä karbamatsepiinikuormasta. Pääsin pitkän tauon jälkeen todella nauttimaan yhdestä suloisimmista ihmiselle suoduista tunteista nimittäin janosta. Elimistöni huusi nestettä kuin kuiva kukkamulta, mistä syystä minä join, kittasin, kulauttelin ja lipittelin litratolkulla mehuja, maitoa ja vichyä päivässä. Välillä ihan tuntui, että kuljeskelin kotonakin pullo tai tölkki matkassa. Vaikka raahasin kaupasta juotavaa selkä vääränä, tuntui välillä siltä, ettei edes järven omistaminen olisi saanut roihuavaa janoani sammumaan. Hyvä tapa tietysti olisi ollut lyöttäytyä jälleen vedenjuojien maailmanlaajuiseen rekisteröimättömään yhdistykseen, minkä varmaan olisinkin tehnyt, jos raanavesi olisi maistunut vedeltä ruosteisen kloorilirun asemesta. Eräänlaisena haittavaikutuksena pulloilusta ja tölkkeilystä oli väistämättä se, että jouduin usein poistumaan hetkeksi siihen huoneeseen, jonka nimeä ei aina sanota ääneen. Ei siis enää puhettakaan mistään seurapiirirakon tapaisestakaan. Niin älytttömältä kuin tämä ehkä kuulostaakin, myös helpotuskammarissa pistäytyminen tuntui upealta; siellä kun lääkitystä käytettäessä oli käynyt etupäässä käsiä pesemässä.
Nämä kaikki saattavat tuntua varsin dramaattisilta asioilta... ja mikseivät tuntuisi; pitäisin sinua suorastaan epänormaalina, jos et kysyisi itseltäsi, miten lääkityksen vähentäminen voi vaikuttaa niin lyhyessä ajassa niin dramaattisesti. Kerron nyt kuitenkin vain ja ainoastaan sen, miltä minusta tuntui, en sen vähempää, enkä missään nimessä enempää.
Elämäni alkoi siis sanalla sanoen sujua sitä liukkaammin mitä pienemmäksi vereni karbamatsepiinipitoisuus laski. Minkäänlaiset kivut eivät yrittäneetkään kahlita sitä isokokoista elohopeapisaraa, joksi olin muuttunut.
Kun viikkoa myöhemmin lääkitystä sitten pudotettiin puoleen, olin kuitenkin varma, että nyt joutuisin maksamaan takaisin joka sentin kivuliaiden korkojen kera. Sen sijaan maailma alkoikin "kimittää." Kun siitä reilu vuosi sitten tuntuivat olevan patterit täysin lopussa, nyt joku poropeukalo teknikko oli tökännyt siihen liian kovatehoiset paristot. Kaikilla ja kaikella tuntui ikään kuin olevan holtiton kiire joka paikkaan, jos pelkän kuulon varassa nyt sellaista voi sanoa.
Ainakin kotonani tunsin välillä olevani suoranaisesti uhattuna: Pesukone, kännykkä, stereot ja muut kodin vempaimet tuntuivat olevan kuin lentoon lähdössä pöristessään, huristessaan ja piipatessaan kuin moottorit ylikierroksilla. Puolittain jopa odotin mikroaaltouunin pörähtävän pöydältä ilmaan ja lentävän päälleni. Kaduilla liikennevalot eivät enää piipittäneet vaan kirkuivat niin, että niiden äänet erotti jo kaukaa. Cd-soittimet ja radiot soittivat tuttuja kappaleita aivan liian korkealta.
Pahinta oli kuitenkin, että kaikki tutut ihmiset tuntuivat alkaneen käyttää puhuessaan jotain hirvittävää lasten megafonia, joka muutti heidän äänensä kääpiöiden kimitykseksi. Monet heistä, varsinkin miehet, kuulostivat niin hullunkurisilta, että pokan pitäminen tuotti usein ylivoimaisia vaikeuksia. Tunsinkin itseni usein täydelliseksi torveksi, kun jonkun tutun tavatessani saatoin alkaa nauraa rätkättää hänen puhuessaan riippumatta siitä, mitä hän sanoi. Onneksi tuttavani kuitenkin ymmärsivät, ettei vika ollut heissä vaan kuulijan korvien välissä.
Onnettominta kuultavaa olin kuitenkin minä itse. Kuulostin aivan rotanloukussa kyyköttävältä pelästyneeltä piippihiireltä, joka tuskin saa vikinää suustaan. Lukemattomat olivatkin ne kerrat, kun kysyin itseltäni, että voinko tämä piipittävä rääpäle todella olla minä?!
Välillä ympärilläni vellova "kimittävä äänimeri" sai minut suorastaan voimaan pahoin. Ennen muuta musiikki, joka tähän asti oli ollut sokeria elämäni suklaakakussa, maistui karvaalta. Se ei enää rentouttanut vaan ahdisti minua. Se ei enää kulkenut eteenpäin vakaasti ja luontevasti vaan päristeli nasta laudassa sinne tänne yhtenä epämääräisten sointujen ja äänten sekamelskana. Tablettien väheneminen vähensi siis musiikkia maailmastani, mikä sekin tuntui piinaavalta. Kiitin kuitenkin yläkertalaisia siitä, että myös minulle oli suotu yksi ihmisen tärkeimmistä kyvyistä: kyky tottua ja mukautua uusiin tilanteisiin. Vähitellen mutta varmasti aloinkin sopeutua tähän uuteen maailmaan, johon olin liihottamassa siitä lämpimästä ja turvallisesta pesästä, jossa aine nimeltä karbamatsepiini oli suojannut tajuntaani pahimmilta tyrskyiltä.
Uusi maailma otti minut kuitenkin melko kovakätisesti vastaan antaen tervetuliaislahjaksi roppa kaupalla erilaisia fyysisiä oireita, jotka ainakin itse koin jonkinlaisiksi vieroitusoireiksi. Jo lääkityksen vähentäminen puoleen aiheutti sen, että uskollisin työntekijäni, Nukkumatti, päätti ottaa virkavapaata. Tämä radikaali edesottamus aiheutti sen, että uneni hajosivat valvetökkyräksi, jolla ei ollut mitään tekemistä rentouttamisen tai piristämisen kanssa. Saatoin pyöriä ja kieriä aikani, vaipua sitten johonkin unentapaiseen ja herätä vain huomaamaan, että yö oli lyhentynyt vain noin tunnilla. Kun sitten olin herännyt, unen päästä oli ylivoimaisen vaikeaa tarrata kiinni: Juuri kun siitä luuli saavansa otteen, jokin naapuriasunnosta kuuluva pieni ääni, koirani tavallista kovempi tuhina tai käynnistyvä jääkaappi riuhtaisi sen otteestani. Pehmeä ja lämmin peittoni tuntui päälläni ahdistavalta, hiostavan kalsealta rätiltä ja tyynyyn oli jostain ilmestynyt epämääräisiä vuoria ja laaksoja.
Epämääräisiä olivat myös niin kutsutut uneni. Höyhensaarten mehevien maisemien asemesta uneksin hiostavasta, kalseaksi hiillokseksi muuttuneesta sängystä, joka säännöllisin väliajoin pyöräytti minut kyljeltä toiselle. Välillä, jos onnistuin etenemään uniportaita syvemmälle, mukaan tulivat kaoottiset ja, kammottavat tapahtumat, joista järkeä tai inhimillisyyttä olisi tuskin löytänyt edes suuritehoisella suurennuslasilla. Unet olivatkin aika ajoin niin rasittavia, että tunsin lepääväni valveilla ollessani. Totuus oli kuitenkin jotain kerrassaan muuta: Huonosti nukutut yöt kasautuivat niskaani niin raskaaksi taakaksi, että olin päivisin aivan puhki. Kun sitten lysähdin sänkyyn tirsojen toivossa, olin liian poikki edes nukahtaakseni. Välillä voimani katosivat niin täysin, että katkaisin kaikki puhelinlangat muuhun maailmaan. Ruumiini ja mieleni olivat liian väsyneitä edes vaihtamaan pikakuulumisia ystävieni kanssa.
Myös huipputunnetut ruokahaluni romahtivat. Jossain maailman pääkeittiössä oli tehty päätös, jonka mukaan ruuan raaka-aineina sai käyttää vain puuta, pahvia tai kumia. Vaikka mahani murisi tämän tästä raivona nälästä, huomasin lautasen ääreen päästyäni, ettei nälästä ollut tietoakaan. Syömisestä tuli nautiskelun asemesta mekaaninen laitteistonhuoltotoimenpide, joka vain oli tehtävä muutaman kerran päivässä, jotta elimistöni pysyisi perässäni. Kävin ongelman kimppuun kokeilemalla aivan uudenlaisia ruokia, joita en koskaan ennen ollut joko syönyt tai tehnyt. Tupruttelin ruokiin mitä mielikuvituksellisimpia mausteseoksia ja laitoin suurta herkkuani, valkosipulia, joka paikkaan kanssaihmisteni suureksi kauhuksi. Silti join paljon enemmän kuin söin. Lakkasinkin jo miltei kättelyssä taistelemasta itsepäisen itseni kanssa jo siksikin, että ajattelemisen aihetta oli paljon muutakin.
Yksi sellainen oli kipu, joka vähänväliä palasi mieleeni, vaikka yritin kaikin käytettävissä olevin keinoin ajaa sitä pois. Pelko "räjähdyksestä" tuli päivä päivältä pahemmaksi, vaikka kaikkien järjen periaatteiden mukaan olisi luullut käyvän juuri päinvastoin. Kun lopulta tuli päivä, jolloin nielaisin viimeisen tabletillisen karbamatsepiinia, olin enemmän kauhuissani kuin onnellinen. Vaikka juhlistinkin tapahtumaa "Amerikan parhaalla mustalla myrkyllä" ja maailman parhaimmilla belgialaisilla simpukkakonvehdeilla, elämäni oli todellisuudessa kaikkea muuta kuin juhlaa.
Elimistöni alkoikin näyttää närkästymistään lääkityksen loppumiseen jo seuraavana päivänä viheliäisten päänsärkykohtausten muodossa. Kohtaukset tulivat yhtä nopeasti kuin menivätkin, mutta sen pienen hetken, kun ne kestivät, elämääni mahtui pelkkää kipua. Tuntui aivan siltä, kuin päähäni olisi perustettu räjähdekoealue, jolla noudatettiin kolmivuorotyötä. Isoista annoksista ibuprofeenia, parasetamolia tai muutakaan kiputroppia ei ollut sen enempää apua kuin kurkkupastilleista, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi yrittää elää kivun kanssa.
Seuraavia kapinoitsijoita olivat käteni. Niitä alkoi kihelmöidä ranteesta alaspäin, aivan kuin niiden ihoon olisi pistetty minimaalisen pieni määrä puudutusainetta. Kaikki, niin vaatteet, hiukset kuin erilaiset muovi- ja puupinnatkin tuntuivat vastenmielisiltä, aivan kuin olisin sormeillut maailmaa rutikuivin käsin. Voiteiden käyttö ei kuitenkaan millään muotoa auttanut; pikemminkin käteni ärsyyntyivät siitä vielä enemmän. VIelä nytkin, vuoden 2003 helmikuun alkupäivinä, sormiani ajoittain nipistelee, eivätkä syynä suinkaan ole pakkasen puraisut.
Kapinoitsijoiden laumaan liittyivät seuraavaksi jalkani, jotka tuntuivat sanovan minulle joka askeleella: "nyt saa riittää." TUkevista pyöräilijän lihaksista ei ollut enää puhettakaan vaan sain tyytyä kävelemään kahdella "mannapuurosauvalla." Tunne vastasi vähän sitä täydellisyyttä hipovaa turtumusta, jonka koin noustuani jokunen vuosi sitten Kölnin tuomiokirkon torniin vievät 509 porrasta. Takanani oli tosin yli vuosi jyrkkää tuskien taivalta, joten oloni oli kaikin tavoin sama kuin kirkon kellotornin penkillä löhisevän nuoremman painokseni.
Vaikka päivät kuluivat ilman minkäänlaista kivun kipunointia, aloin yllätyksekseni ja kauhukseni kuitenkin huomata, etten ollutkaan valmis pomppaamaan katosta läpi. Tämä saattaa tuntua omituiselta, sillä minullahan piti olla vain syytä juhlia: Viheliäinen kolmoishermosärky oli viimein voitettu ja elimistöni puhdistui päivä päivältä karbamatsepiinikuormasta. Vaikka tietysti olinkin sanomattoman onnellinen näistä asioista, mieleni oli kuitenkin hyvää vauhtia peittymässä tummien pilvien paksunevaan vaippaan.
Niinpä ensimmäisen täysin lääkkeettömän viikonlopun perjantaina löysinkin itseni istumasta tuijottaen mitään näkemättömillä silmilläni pimeää tietokoneen kuvaruutua keskellä pimeää huonetta, josta kaikki mielenkiintoinen oli pyyhitty pois. Jopa tuolilta nouseminen ja yöpuulle käyminen tuntuivat liian vaativilta puhumattakaan tulossa olevista päivistä ja niiden mukanaan tuomista haasteista. Pääni täyttyi synkistä ajatuksista sitä mukaa kun valoisat väistyivät. Tekemättömät ja tehdyt teot painoivat hartijoitani lysyyn, velvollisuudet velloivat kaikkialla mielessäni ja ilo tuntui inhottavan vieraalta käsitteeltä.
Hukutin haikeuteni sokerin, suolan ja rasvan ihmeelisen ihanaan maailmaan ja sain omaltatunnoltani päin näköä. En saanut tehdyksi mitään opiskelujeni, sosiaalisen elämän tai harrastusteni eteen ja sain omaltatunnoltani armottomat tukkapöllyt. En käynyt missään, en jaksanut edes ajatella minnekään menemistä ja sain irvistelevältä peilikuvaltani riivaajannräkätystä päin korvia. En jaksanut edes itkeä vaan patosin kaiken henkisen kuonan sisälleni, jossa sitä kaikkein vähiten olisi tarvittu.
Jokainen uusi päivä tuntui kauhealta koettelemukselta, joka vain oli yritettävä kestää parhaiden kykyjen mukaan.
Tuskaani lisäsi myös se, ettei karbamatsepiini enää pitänyt mieltäni umpijäässä. En pystynyt sulkemaan tuskallisia asioita pois mielestäni samalla tavalla kuin aikaisemmin vaan koin ne kaikki voimakkaina, juuri minua ja läheisiäni koskettavina kauhuina. Vaikka olin useaan otteeseen neuvonut ystäviäni olemaan ottamatta kaikkea taakkaa kannettavakseen, ahdoin selkäreppuuni kaikki löytämäni kivensirut.
Tilannettani pahensi vielä se, että siitä puhuminen oli ylivoimaisen vaikeaa. Paras ystäväni, jolle olin voinut puhua aivan kaikesta, eli tuohon aikaan niin rankkoja aikoja, etten edes voinut kuvitellakaan tupruttelevani tuskiani hänelle. Lisäksi olisin tuskin saanut kerrottua muuta kuin että minulla oli sanomattoman paha olla. En myöskään viitsinyt edes harkita jollekin auttamisen ammattilaiselle menemistä. Heidän aikansa oli kortilla ilman minun itsesäälin täyttämiä marttyyrin marinoitakin. Ja mitäpä minulle olisikaan osattu sanoa? "Pää pystyyn terve tyttö, kyllä sinä pärjäät ja jaksat, joten älä sinä pienistä valita! Monilla muilla on paljon vaikeampaa" Miksi olisin mennyt kuuntelemaan noita asioita, jotka pystyin sanomaan itse itselleni?!
Näin jälkeen päin ajatukseni suorastaan hävettävät minua. Kerroinkin niistä vain, jotta mahdollisimman harva muu eksyisi samanlaiseen höpönlöpönlabyrinttiin. Jokaisella meistä on oikeus saada apua ja lohdutusta riippumatta siitä, miten vaikeissa tilanteissa meitä ympäröivät ihmiset ovat!
Myös Äiti Luonto oli päättänyt rypistää minulle otsaansa lähettämällä taivaalle joka päivä tonninpainoisia tummia pilviä, jotka riippuivat auringon edessä läpitunkemattomana miltei käsin kosketeltavana massana. Yhä paheneva pimeys saikin minut eräänä loppulokakuun päivänä suunnistamaan fysioterapiakeskukseen kirkasvalolamppua hakemaan. Tuo auringonpalvojan toivo ilmestyikin jo muutamaa tuntia myöhemmin makuuhuoneeni yöpöydälle tuomaan valoa elämääni. Aloin viettää sen äärellä joka päivä vähintään tunnin ajan. Aluksi en pannut juuri mitään merkittävää merkille, mutta jo viikon "kuurin" jälkeen aloin uskoa, että ukkospilvet olivat vihdoin väistymässä. Kun sitten eräänä marraskuisena aamuna astahdin ulos raikkaaseen pakkasen paukkeeseen, näin suloisimman näyn, minkä näillä silmillä olen koskaan nähnyt: Korkealla pilven reunalla istui aurinko nauraen ja virnistellen minulle alas maahan.

Kivuttomia kuulumisia

Hyvä haltija sitten tuli ja antoi lopullisesti kyytiä mielessäni myllertäville myrskypilville, niin kuin olin toivonutkin. Näin jälkeen päin ajateltuna luulen ajautuneeni tuohon myrskynsilmään siitä varsin luonnollisesta syystä, että koin jälkikäteen kaiken sen ahdistuksen ja tuskan, mikä minun kaiken järjen mukaan olisi pitänyt läpikäydä sairastuttuani. Kuitenkin silloin suurin haasteeni oli ollut aina vain seuraavasta päivästä selviytyminen, mikä oli vienyt jalansijaa kaikilta ylimääräisiltä tunteilta. Mielenterveyteni vuoksi minun oli siis pysyttävä kasassa ja säästettävä nenäliinat toisille.
Aina sairastumisestani paranemiseen asti olin ollut varma siitä, etten ollut sairastunut mihinkään muuhun kuin vainoharhaisuuteen. Miksi siis olla onneton, kun minulla ei ollut mitään hätää, kovia kipuja lukuun ottamatta tietysti.
Nyt, lähes tuhannenviidensadan karbamatsepiinitabletin ja leikkauksen jälkeen, kivut ovat poissa, ja pystyn katsomaan peilikuvaani silmiin ja sanomaan kaikilla osaamillani kielillä, mistä ne johtuivat: kolmoishermosärystä, harvinaisesta neurologisesta sairaudesta, jota ei tosin pystytä parantamaan mutta jota osataan hoitaa loistavan hyvin.
Niinpä pääsimmekin monia läheisiäni mietityttäneeseen asiaan nimittäin paranemiseen. Niin, minä en ole parantunut kolmoishermosärystä, koska siitä ei edelleenkään, kaikista kehittyneistä hoidoista huolimatta, voi sataprosenttisesti parantua. Koko loppuelämäni ajan on olemassa pieni mahdollisuus, että kivut jonain päivänä tulevat takaisin.
En siis ole voittanut sairauttani siinä mielessä kuin vaikkapa influenssaa tai mahatautia. Kolmoishermossani luikerteleva lohikäärme on kuitenkin vaivutettu uneen. Aika näyttää, herääkö se siitä häijyilemään vai jatkaako uniaan koko loppuelämänsä ajan. Jos Nukku-Matti pitää sen aisoissa, toivon sille pahimpia kuviteltavissa olevia painajaisia. Jos kuitenkin jokin säädeltämättömissä oleva oikku havahduttaa sen uudelleen hereille, olen valmis taisteluun parhailla käytettävissä olevilla miekoilla.
En kuitenkaan aio viettää kivuttomia päiviäni miekkoja teroitellen ja myrkkypurkkeja pyöritellen. Aion tehdä sen, mitä minun kuuluukin tehdä: Tapailen ystäviäni, opiskelen, urheilen ja harrastelen, kävelytän koiraani, tutustun uusiin ihmisiin ja, tärkeimpänä kaikesta, nautin elämästäni. Koska minulle on kerran annettu mahdollisuus tulla tähän maailmaan opettelemaan sen metkuja, aion käyttää tilaisuuden hyväkseni. En istu katsomossa vaan käyskentelen estraadilla muiden mukana leikkien, laulaen ja ehkä joskus oppienkin jotain.
Mitä kolmoishermosärky minulle sitten kaikkiaan opetti? Ennen muuta sen, ettei kukaan täällä pärjää täysin omillaan vaan aina on olemassa toisia ihmisiä, joita me tarvitsemme. Kaikki me lisäksi joudumme joskus polvistumaan, niin nöyryyttävältä kuin ajatus tuntuukin. Kun kivuksi kutsutulta gansterilta saa vasemman suoran, mitkään haarniskat tai kulissit eivät pysty siinä tilanteessa aina suojaamaan.
Uskon myös muuttuneeni sairauden aikana ihmisenä. Ainakin nyt olen yhtä kokemusta viisaampi ja, kuka tietää, voin tulevaisuudessa hyötyä siitä auttaessani tai tukiessani muita samassa tai samantyyppisessä tilanteessa olevia.
Lyhyesti ja ytimekkäästi voisinkin sanoa, että kolmoishermosärky todella muutti elämäni. Ilman sitä olisin pärjännyt valtavan hyvin, mutta ilman sitä en nyt olisi se mikä olen. Siis loppu hyvin, kaikki hyvin, niin kuin joku viisas aikanaan sanoi. Vaikkakin tässä ei ole kysymys loppumisesta; olen vasta kaiken alussa!

Kiitokset

Niin sitä sitten päästiin perille huonoista ajokeleistä, puhjenneista renkaista ja välillä varsin armottomaksi yltyneestä vauhdista huolimatta. On tullut aika avata turvavyöt, poimia kimpsut ja kampsut lattialta ja astahtaa ulos raittiiseen ilmaan. Aurinko näyttäisikin paistavan pilvettömältä taivaalta, niin kuin sillä usein sateen jälkeen on tapana...
Mutta odottakaahan vielä hetkinen! Niin kiire ei saa olla, etten ehtisi kiitellä ja hyvästellä teitä, ennen kuin rynnistämme kukin tahollemme. Koska teitä kuitenkin on niin valtava joukko, en millään ehdi osoittaa teille kaikille henkilökohtaista kiitosta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisitte jotenkin vähemmän merkittäviä kuin ne, joita käyn tervehtimässä kädestä pitäen.
Aivan ensimmäiseksi haluan antaa lämpimät halaukset maailman parhaimmille vanhemmilleni ja siskolleni! Ilman teidän tukea, kannustusta, jaksamista ja ymmärtämistä olisin tälläkin hetkellä suonsilmäkkeessä hiuslatvojani myöten. Olette jaksaneet tukea minua siitäkin huolimatta, että omassa elämässänne on tapahtunut paljon työstämistä vaativia asioita. Olette omaa vaivaanne, tuskaanne ja jopa varojanne säästämättä jaksaneet seistä kanssani kipunuolisateessa.
Seuraavaksi haluan ojentaa käteni sille lääkärille, joka puski tiensä läpi byrokratian viidakon saattaakseen minut pois kipujen keskeltä. Ilman sinun ponnistelujasi olisin joutunut odottamaan neurologille pääsyä kauemmin kuin olisin kestänyt. Kuten olen Sinulle sanonut jo monta kertaa ennenkin, en tule koskaan unohtamaan sitä, miten autoit minua! Ilman apuasi ja ponnistelujasi hermoni ja voimani olisivat jo ajat sitten menneet.

Tuhansittain tuoksuvia kiitoskimppuja neurologilleni, joka piti huolta siitä, että kivut saivat kyytiä. Vaikka et koskaan saisikaan tätä kirjaa käsiisi, haluan silti sanoa Sinulle, että kaltaistasi sympaattista ja asialleen omistautunutta lääkäriä saa hakea. Niin vähän kuin aluksi uskoinkin tekemääsi diagnoosiin, se osoittautui kuitenkin siksi ainoaksi tieksi päästä karkuun kivuilta.

Lämpimät kädenpuristukset empaattiselle ja taitavalle neurokirurgilleni. Herätit minussa luottamusta heti ensitapaamisella, mutta tehtyäsi taitavilla käsilläsi selvää jälkeä kivuistani, olen pitänyt Sinua suoranaisena sankarina. Vaikka leikkaus todella pelotti minua, tiesin, että tekisit parhaasi, jotta kaikki menisi hyvin... ja niin Sinä teitkin!

Tuhannesti kiitoksia Töölön sairaalan seiskaosaston hoitajille ja kaikille muillekin hoitooni osallistuneille! Pitkälti sen lämmön, turvallisuuden tunteen ja aidon välittämisen ansiosta, jota sain osakseni, toipuminen onnistui näinkin hyvin.

Kauneimmat kiitokset myös kaikille sairaalan huonetovereilleni! Olin todella onnellinen päästessäni samaan huoneeseen juuri teidän kanssa. Teitä minulla on suurelta osin kiittäminen niistä mukavista muistoista, joita minulle sairaalakokemuksesta jäi.

Kilokaupalla suussa sulavia suklaasydämiä parhaalle ystävälleni! Jouduit todella kovaan kouluun katsellessasi ja kuunnellessasi vaikerointiani milloin kotonasi ja milloin puhelinlankoja pitkin. Ilman loistavaa huumorintajuasi, ihastuttavaa seuraasi ja kannustavia sanojasi saattaisin olla teillä tietymättömillä.

Kasapäin kiitoksia myös kaikille muille ystävilleni ja kavereilleni. Kiitos kuntosaliohjaajalleni, opettajilleni, opiskelijakavereilleni, tutuille pankin, kampuksemme ja kauppojen työntekijöille ja ylipäätään kaikille teille, jotka kuulitte sanan KOLMOISHERMOSÄRKY ainakin viisi kertaa kuluneen vuoden aikana. Olette osin tietämättänne ja tietoisesti tehneet eteeni paljon asioita, joiden ympärille hyvinvointini ja turvallisuuden tunteeni rakentuivat.

Kielontuoksuiset kiitokset myös teille muutamalle tn-potilaalle, joihin olen tutustunut sähköpostin avulla. Jaoitte mitään kyselemättä kanssani kivuliaimmatkin kokemuksenne ja kannustitte ja rauhoittelitte minua tavalla, jota en koskaan unohda.

Ja viimeisenä, muttei missään nimessä vähäisimpänä, kukkuroittain kiitoksia Sinulle, kun luit tämän kirjan. Toivottavasti Sinulta ei mennyt hermot!

LOPPU

Sivun alkuun • Etusivulle